Lapsemme aloitti uransa varhaiskasvatuksen asiakkaana Helsingissä joku kuukausi sitten, reilusti alle 2-vuotiaana. Valmistauduimme tähän mm. muuttamalla raskausaikana kaupunginosaan, jossa kunnallisia päiväkoteja on lähistöllä useita. Haimme hoitopaikkaa hyvissä ajoin. Toinen meistä vanhemmista jäi osittaiselle hoitovapaalle ja toisen epäsäännöllisistö työajoista tehtiin vielä epäsäännöllisemmät, jotta päiväkodissa vietettävä aika jäisi minimiin. 

Kuinkas kävi. Jos hyvissä ajoin meille soiteltiin lähiseudun päiväkodista useamman kerran muistutellen, että alueellamme olisi yksityisiä päiväkoteja, joita kannattaisi harkita. Viis siitä, että niiden aukioloajat eivät yhtään sopisi työaikoihimme ja että ainakin yksi päiväkoti olisi ilmeisesti voinut antaa lapsoselle potkut hänen motorisen kehityksen ongelmansa vuoksi, huolimatta siitä, että taapero nykyään vihdoin liikkuu itsenäisesti. Lopulta lapsi sai pari päivää ennen suunnitellun tutustumisjakson alkua kunnallisen hoitopaikan, mutta kaukaa kotoamme ja vielä kauempaa työpaikoistamme. Olen kuullut, että muutamalle muulle lähiseutumme mammalle kaupunki on myynyt eioota tai antanut hoitopaikan, jonne julkisilla pääsee tunnissa.

Mielestäni päivähoitoasia on juttu, jossa puheet ja realismi eivät paljon kohtaa. Vanhemmat halutaan  pian takaisin työelämään kuluttamasta yhteiskunnan tukia. (Haloo, ne ovat parisataa euroa kuussa eli vähemmän kuin vaikka työmarkkinatuki.) Lapset halutaan laadukkaaseen varhaiskasvatukseen. Mutta kun niitä varhaiskasvatuspaikkoja ei ainakaan Helsingissä ole missään. Jos onkin, niissä ei ole päteviä työntekijöitä tai välillä ei tarpeeksi yhtään minkäänlaisia työntekijöitä. Lapseni päiväkodissa on suurelta osin mahtavaa henkilökuntaa, tosin liian vähän. Mitään varhaiskasvatusta sieltä ei ainakaan taapero vielä ole saanut ja tuskin saakaan. Lapsella on kuuden tunnin hoitopäivän jälkeen sama vaippa kuin aamulla hoitoon lähtiessä, vain tuhat kertaa pissaisempana. Tutustumisviikon aikana huomasin, että pelkkä henkilövahinkojen ehkäisy vei kiireisiltä hoitajilta (lastentarhanopettajia ei juuri ole näkynyt), niin paljon aikaa, että olisi turha toivo odottaa että itseeni päiväkerhoissa ja kodissa aikanaan iskostuneet opit (olisiko tämä sitä varhaiskasvatusta) ”toisen kädestä ei saa ottaa” ja ”odotetaan omaa vuoroa” tarttuisivat lapsen päähän ihan pian.

Lopputulema on, että iloitsen siitä, että lapsella on edes joku hoitopaikka. Että jotkut jaksavat olla päiväkodissa töissä palkkauksesta ja kaaoksesta huolimatta. Että pitkät bussimatkat kotoa päiväkotiin ja takaisin ovat lapsesta edelleen kivoja. Että ainokaisemme ehkä oppii hoidossa jotain sosiaalisia taitoja. Että päiväkoti on sijaitsee monimuotoisemmalla alueella kuin oma lintukotomme, jonka päiväkodeissa kaikilla lapsilla näyttää olevan Molon haalarit, valkoinen iho ja koti omistusasunnossa ja lapsesta ehkä sitämyötä tulee avarakatseisempi kuin onnekkaat naapurinsa, joiden päiväkoti näkyy meidän ikkunasta.