Vihdoinkin yksin

On lauantai-ilta. Mieheni on pikkujouluissa. Lapsi on tapansa mukaan nukahtanut klo 19.30. 

Olen jutellut sinkkuystäväni kanssa, joka kertoili rennosta viikonlopustaan vailla mitään suunnitelmia. Muistan tuollaiset viikonloput hyvin itsekin parin vuoden takaa. Saatoin nukkua yhteentoista, maleksia kaupungilla tunteja, katsoa yöllä jonkin sarjan koko esityskauden puolen kilon irtokarkkipussin äärellä tai omistaa koko viikonlopun avoimen yliopiston esseen laatimiselle. Elämäni tuntui silloin tyhjältä, mutta ne olivat myös onnellisia viikonloppuja ja vuosia.

Nyt minulla on useampi tunti ruhtinaallista omaa aikaa ja en tee sillä mitään. Tunnen syyllisyyttä kun en saa pesiydyttyä Netflixin eteen. Enkä ole tehnyt lapsen valokuvakirjaa, viestitellyt unohtuneille kavereille, leiponut, järjestellyt tärkeitä papereita, suunnitellut työnhakua enkä mitään muutakaan niistä kymmenistä to do -listan kohdista, jotka pitäisi saada hoidettua. Tuntuu, että vaihtoehtoja on niin monta, että on helpointa vain olla ja löhötä, pestä pyykkejä ja tiskejä ja lukea blogeja ja Facebookin kirppisryhmiä.