11kk

Kuten Silkkitassu ehtikin jo todeta, alkaa elokuu olla lopuillaan ja sehän tarkoittaa sitä, että on kuukausikatsauksen aika nuoren neitimme elämään!

Oikeastaan tilanne on pysynyt aika vakaana viimeisen kuukauden. Tylsää, mutta oikeastaan voisin vain copy-pastettaa 10kk -postauksen tähän. Samat meiningit jatkuvat, mutta vauhdikkaammin, monipuolisemmin ja kaikin puolin taidokkaammin. Vanhempien matkiminen on yhä kova juttu. Tytöstä on muutenkin tullut melkoinen ilveilijä ja temppuilija, sekä selvästi hyvin huumorintajuinen tapaus. Kasvoilla vilistävä ilmeiden kirjo ei koskaan lakkaa yllättämästä ja koskaan ei voi tietää mitä pallero keksii seuraavaksi. Monesti suuri osa päivistä kuluukin vain ihmetellessä tytön touhuja ja yrittäessä pysyä mukana. Eräänä päivänä E yllätti minut menemällä piiloon sängyn taakse, mistä sitten alkoi kuulua ”thihihi'” -hihittelyä hetken päästä, kun isi ihmetteli ääneen tytön katoamistemppua. Kaikenlaista. Elämä on hyvin erilaista kun vielä muutama kuukausi sitten, kun tytön pystyi jättämään johonkin ja tiesi, että hän löytyy sieltä vielä hetken päästäkin.

 

Isi haisee.

 

Kävelyn harjoittelu jatkuu ja taaperokärryjen kanssa edetään jo yksinäänkin kävellen pieniä matkoja. Vähän tuntuu jännittävän, vaikka välillä heittäydytäänkin liikkumaan uhkarohkeasti, mutta itsevarmuuden kasvaessa uskoisin, että tyttömme lähtee kävelemään melko pian! Sen verran tukevilta jalat jo vaikuttavat ja kävelyn perusidea on selkeästi iskostunut jo pieniin aivoihin. Ilman tukea seisotaan jo pitkiäkin aikoja, eikä kaikkea keskittymistä enää edes tarvita pystyssä pysymiseen, vaan samalla osataan jo touhuta jotain pieniä juttuja. Kovasti odotan innolla ensiaskeleita, vaikka samalla se vähän pelottaakin. Löydänköhän tyttöä enää ollenkaan sen jälkeen?

 

Isi haisee taas. Äitiä hymyilyttää, äiti ei haista isiä.

 

E on syönyt nyt pääasiassa samoja ruokia, tai ainakin samoista raakaineista valmistettuja ruokia, kuin mekin. Jauhelihapihvit ja perunamuusi tuntui olevan tänään aika kova juttu. Kala sekä kanan koipireisi ovat muita lemppariruokia erinäisten lisukkeiden (peruna, pasta, riisi, couscous, erinäiset kasvikset, mitä milloinkin..) kera. Nämä maistuvat lähes poikkeuksetta, eikä ruokailun kanssa tule suurta taistelua. Soseutettu ruoka lakkasi tosiaan maistumasta (hedelmäsoseet poikkeuksena) reilu kuukausi sitten. Kyllä sosettakin saa menemään alas, mutta mieluummin neiti söisi jotain vähän kiinteämpää pöperöä. Mikäs siinä, eipä tarvitse väsäillä soseita pakkaseen :) E maistelee rohkeasti uusia ruokia, joskin uusien makujen täyteen hyväksymiseen menee muutama maistelukerta. Ihan ehdottomia no-go -ruokia ei ole vielä tullutkaan muistaakseni vastaan. Toivotaan, että sama meininki jatkuisi myös vanhempana. Pyrimme mahdollisimman terveellisen ja monipuolisen ruokavalion tarjoamiseen lapsellemme, perusajatuksena ”jos et söisi sitä itse, älä syötä sitä lapsellesikaan”, ja koska syömme itsekin hyvin vähän eineksiä, yritämme välttää kaupan valmiita purkkiruokia. Ne myös ovat jotenkin vähän etovia, varsinkin tuoksultaan. Ei me tästä kuitenkaan liikaa stressatakkaan, vaan joskus lapsi saa luvan herkutella kinkkua-ja-perunasosetta-purkilla, eikä kukaan menetä yöuniaan.

Ruokahommista voidaankin siirtyä sujuvasti pottahommiin, joiden parissa puuhastelu on jatkunut onnistuneesti. Välillä E menee itse potan luo ja usein sinne tuleekin jotain. Sattumaa tai ei, sitä en tiedä, mutta joka tapauksessa on kauhean mukavaa, kun tavaraa tulee vaipan ulkopuolelle välillä. Tällein hallitusti. Säästyy vaippoja ja vanhemmatkin pääsee helpommalla! Mahtavaa! 

Tyttö siis voi hyvin ja kasvaa ja kehittyy, mutta mitenkäs on isän laita? Kesä ja erityisesti viimeinen kuukausi ovat olleet monella tavalla hyvin raskaita, vaikka väsymys usein unohtuukin hetkessä, kun E hymyilee ja tulee suukottamaan vanhaa ja raihnaista isäänsä poskelle. E:n suukot ovat muuten erittäin kovaäänisiä (MMMMMMMAAAAAAAAAAA!!!) ja kuolaisia, eli ihan parhaita!

Väsymyksestäni ja sen syistä ajattelin kirjoittaa vähän syvällisemmänkin blogipostauksen jossain vaiheessa (TM), mutta lyhyesti kaipaan ihan yksin olemista kovasti. Hiljaistakin voisi joskus olla. Välillä tuntuu ettei järki juokse ollenkaan ja silmät eivät pysy auki ja pää räjähtää meteliin ja riehumiseen ja usein näinä päivinä neiti on tietysti hyvin seurankipeä ja haluaisi nujuta sylissä koko päivä, eikä hetkeksikään voi keskittyä mihinkään muuhun kuin Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa Prinsessa E:n touhuihin. Toisaalta myös niinä päivinä, kun olen IHAN varma, että nyt katkeaa kamelin selkä, niin E osaakin antaa isiraukalle löysää ja leikkii koko päivän yksinään, sekä nukkuu kiltisti pitkät päiväunet. Ihan kun tyttö jotenkin hakisi rajojani (ehkä myös omia rajojaan) ja toteaisi sitten menneensä liian pitkälle, kun isä musertuu. En osaa kuvitella, että tätä aikaa tulisi vielä joskus ikävä, mutta eiköhän sekin hetki koita vielä joskus. Ei tätä mihinkään kuitenkaan vaihtaisikaan.

 

Tässä mä poseeraan tällein yllättyneen näköisenä. Äitiyspakkauksen laatikko on löytänyt uuden elämän lelulaatikkona, jonka sisältö tyhjennetään olohuoneen lattialle useamman kerran päivässä.

 

En oikein tiedä mistä muusta tässä jaarittelisi, kun viimeisen kuukauden aikana ei kuitenkaan IHAN hirveästi mitään uutta ole tapahtunut, joten jätän täydennystehtävän Silkkitassulle, joka saa kertoa jostain lisää, jos haluaa. Mukavaa alkavaa syksyä kaikille!

– KaneliS