Ideasta sarjakuvaksi – Osa 1: Ideointi

Yritän tässä keksiä itselleni motivaatiota saada jo kauan harkittua ja ideoitua sarjakuvaprojektia eteenpäin. Joten miksipä en tekisi tästä blogipostaussarjaa nimeltä Ideasta sarjakuvaksi!
Sarjassa on kerrottuna yksi vaihtoehto kuinka ideasta saadaan valmis sarjakuva. En sano että tämä olisi paras työjärjestys, mutta näin minä tällä kertaa homman hoidin (toiveajattelua maybe?).

OMIA TAUSTOJA

Olen ollut sarjakuvaseuran aktiivinen jäsen viimeisen viiden vuoden ajan. Sinä aikana olemme tehneet yhdessä kolme vuosijulkaisua: Liha ja Sielu (teematon), Lintukodosta Pohjoiseen (teemana Pohjoismaiset tarustot) ja Väärä Numero (teemana väärä numero ja tietyn taiteilijan tyylistä inspiroituminen). Tämän lisäksi olemme useana vuotena järjestäneet 24 tuntia sarjakuvaa -piirrustusmaratonin, jossa on tarkoituksena 24 tunnissa saada 24 sivuinen sarjakuva ideasta valmiiksi sarjakuvaksi. Tämän lisäksi olen piirtänyt muutamia sarjakuvia Kestovaippa- ja Freportaasi-lehtiin ja yrittänyt pitää sarjakuvablogia, mutta epäonnistunut surkeasti.

TYÖSKENTELYTAPA

Minulla on ollut käytössä kaksi minun mielestäni hyvin erilaista aloitustapaa lähteä liikkeelle sarjakuvan tekemisessä. Julkaisuja varten olen käyttänyt melkein valmiiksi mietittyä juonenkaarta ennen varsinaista piirtovaihetta; ja 24h tapahtumaa varten taas monesti valitsin hyvin satunnaisen alkutilanteen, josta lähdin työstämään ruutuja osittain imprivisoiden sitä mukaa kuin piirtäminen edistyi. 

Käytettävissä oleva aika tai tilanne eivät kuitenkaan määrää valitsemaani työskentelytapaa, vaan yleensä menen fiiliksen mukaan. Oikeaa tapaa ei ole, enemmän riippuu tekijästä, mikä tapa on luontevinta. Suurimmalle osalle varmasti on  helpompaa luonnostella draamankaari työssä loppuun saakka (tai ainakin suurin piirtein), jotta annetussa aikataulussa saadaan oikeasti valmista (ja juoneltaan järkevää) sarjakuvaa aikaiseksi. 

Tällä kertaa olen päätynyt käsikirjoittamaan ja käyttämään kuvakäsikirjoitusta enemmän hyödykseni. Varsinkin, kun en vieläkään ole täysin varma siitä, mitä haluan sarjakuvallani itse asiassa edes kertoa. Ideoiden avaaminen paperilla useampaan kertaan saa luonnoksille lihaa luiden ylle. ”Laitankin tuohon yhden ruudun lisää tuomaan tunnelmaa. Tässä kohtaa kerronkin tästä, mikä vaikuttaa tuohon.” ja niin edelleen. 

Aloittamiseen tietenkin sisältyy myös käytetyn tekniikan valitseminen. Haluaako tehdä kokonaan digitaalisen työn, käyttääkö vain paperia ja kynää vai tekeekö jotain ihan muuta (vaikkapa valokuvasarjakuvan). Itse en ole vielä täysin päättänyt teenkö työn tabletilla vai paperille. Luonnosvaiheessa olen vielä pitäytynyt suttupaperissa ja vihkoissa.

IDEOINTI

Tämän vuoden vuosijulkaisuun olemme valinneet teemaksi musiikin. Jokainen saa tehdä mieleisensä työn haluamallaan tyylillä, mutta jollain lailla musiikin pitää liittyä sarjakuvaan. 

Minulle tuli tästä teemasta heti mieleen tanssiharrastus (joko baletti tai nykytanssi) sekä eräs biisi, jonka sanoja haluan käyttää kuljettamassa tarinaa. Biisi on Utada Hikarun – Simple and Clean. Tein jo syksyllä yhden kuvakäsikirjoituksen sekä harjoittelin valitsemaani tyyliä, mutta juoni ei sittenkään vaikuttanut hyvältä. Aluksi ajattelin kyseessä olevan rakkaustarinan kahden balettitanssijan välillä. Suuria tunteita, kovaa harjoittelua ja on-off -suhdetta ovien paukutteluineen ja anteeksipyyntöineen, mutta joka päättyy lopulta hyvin epävarmaan tilanteeseen, jossa jää lukijan päätettäväksi jatkuuko suhde vai ei. En harrasta tai tiedä mitään baletista (muuta kuin sen että se näyttää todella kauniilta!), joten jo pelkästään baletti teki ideasta hieman työlään tuntuisen. Osaisinko oikeasti piirtää piruetteja tahi balettitossuja?

No, tein lisäksi sitten toisen kuvakäsikirjoituksen (joka on tällä hetkellä häveyksissä, kiitos muuton), jossa vanhempi naimisissa oleva nainen on ollut suhteessa nuorempaan mieheen. Tämä mies pyrkii osoittamaan, että suhteella on tulevaisuutta, vaikka nainen kieltäytyy asiaa uskomasta. Taas soutamista ja huopaamista, tunteiden sanoittamista ja kyyneliä. Tämä sarjakuva kuvaisi oikeastaan vain sitä hetkeä, kun nainen on lähdössä, mutta jää lopulta yöksi. Taas sarjakuva loppuu aamuun/hämärään, jossa hetken aikaa kaikki on rauhallista ja seesteistä. 

Hold me
Whatever lies beyond this morning
Is a little later on
Regardless of warnings
The future doesn’t scare me at all
Nothing’s like before
Utada Hikaru – Simple and Clean

Kuten ehkä näistä pohdinnoistani käy ilmi, ei idean työstäminen välttämättä olekaan niin helppoa. Joudunkin usein miettimään, mitä oikeasti tahdon sanoa työllä ja kuinka voin sen parhaiten tuoda esille. Onko paras tapa kirjoittaa se puheeseen tai muuhun tekstilootaan? Olisiko parasta vain piirtää se ilman että asiaa kertoo tekstissä? Kuinka paljon voin jättää piiloon ja annanko lukijan itse löytää mahdolliset piilomerkitykset? Kuinka paljon on ok vääntää rautalangasta ja alleviivata?

Sarjakuvan ideoiminen lähtee siis hyvin yksinkertaisesti siitä että on jokin alkutilanne ja jokin lopputilanne ja siihen väliin pitää saada kuvattua kuinka pisteestä a päästään pisteeseen b. Aina ei ole tarpeen käyttää tekstiä, koska pelkät kuvatkin voivat kertoa tarinan tai useammankin.  Minulle hankalinta tässä on tekstin ja kuvien tasapainon löytäminen.

Tekstissä voi sanoa hyvin lyhyesti jonkin asian (”Alma juoksi kovaa kouluun, koska oli myöhässä”).

Sarjakuvassa taas pitää pohtia, onko järkevintä näyttää ensimmäisessä kuvassa vaikkapa Alman kello (kello näyttää 9:15), toisessa kuvassa hengästynyt Alma, jonka hiukset lepattavat juoksemisesta ja kolmannessa yleiskuva koulun tyhjästä pihasta jonka läpi Alma juoksee. Ikkunoista ehkä kurkistaa joku tunnilla jo istuva oppilas. Vai riittääkö yksi yleiskuva Almasta koulun tyhjän pihan läpi juoksemassa.

Kaikki riippuu siitä millaisen tunnelman ja tempon sarjakuvaan tahtoo. Yleiskuvilla ja yksityiskohtaisemmilla ruuduilla sekä tekstillä (kuten tekstissä kuvailulla, puheella ja välimerkeillä) saadaan luotua tarinaan tietty tempo. Hyvin suoraviivaiset ja samaa perspektiiviä käyttävät ruudut saattavat vaikuttaa hyvin nopeatahtisilta, kun taas maiseman kuvaamiset tai jonkin yksittäisen toimenpiteen kuvaaminen useammassa ruudussa, tuovat hitautta tarinaan. Kuvakulmien vaihtelut tuovat myös sarjakuvaan mielenkiintoa, koska ne yleensä paljastavat jotain sellaista ympäröivästä maailmasta, mitä ei pelkästään suoraan edestä päin kuvatussa tilanteessa ehkä havaitakaan. 

Näitä kaikkia asioita mietin jo ideoimisvaiheessa, mutta niitä työstetään paljon myöhemminkin. Lintukodosta Pohjoiseen -albumiin tein tarinaa, joka ensin vaikutti jäävän vain parin sivun mittaiseksi. Juonenkaari oli hyvin suoraviivainen. Oli piilotettu aarre, jonka tarinan päähenkilö tahtoi löytää. Löytääkseen aarteen piti tehdä runossa mainitut asiat. Päähenkilö kuoli löydettyään aarteen, koska hän unohti ahneuksissaan olla varovainen. Kun piirsin tätä varten luonnoksia, aloin lisäämään pääjuonikuvien väliin juonta kuljettavia yksityiskohtaisempia kuvia (”lihaa luiden ympärille”). Alkuun minulla oli kuvien joukossa myös paljon tekstiä ja selitystä, mutta korvasin osan tekstistä uusilla kuvilla. Näin lopulta sarjakuvan mitaksi tuli n. 10 sivua. 

Mutta tästä kuvakäsikirjoituksen tekemisestä ja luonnostelusta kirjoitan seuraavassa bloggauksessa vielä enemmän! Esittäkää ihmeessä kysymyksiä, jos selitin jotain hirveän epäselvästi. Ja tahdon vielä painottaa, että tässä on vain kerrottu minun toimintatavoista ja mielipiteistä, eivätkä ne todellakaan ole ainoat oikeat.