Isäksi tulemisesta ja isyydestä

Lupasin kirjoittaa piakkoin ajatuksiani isyydestä ja isäksi tulemisesta jo useampi viikko sitten. Olen pyöritellyt aihetta päässäni jo pitkään, mutta näin isoja asioita on yllättävän vaikea jäsentää mitenkään järkevästi. Mitä tästä oikein voi kertoa, mikä ei kuulostaisi typerältä tai itsestäänselvältä tai isihuuruiselta hehkuttamiselta? Yksi blogaamisen hienoimpia piirteitä (ja pääsyy siihen miksi olen miettinyt oman blogin perustamista) mielestäni onkin se, että kirjoittaaksesi mielessä pyörivistä asioista joudut jäsentämään niitä ihan eri tavalla, kuin jos käsittelisit niitä vain yksin mielessäsi, joten päätin kuitenkin rouhia kirjoitusta päättäväisesti eteenpäin. Kirjoituksesta saattaa tulla aika pitkä. Toivottavasti jaksatte lukea sen loppuun ja tekin saatte jotain siitä irti.

Tarina isäksi tulemisestani on lienee syytä aloittaa jostain vähän kauempaa, kuin nykypäivästä. Aikana Ennen Silkkitassua en oikein ikinä osanut edes ajatella, että minusta tulisi joskus vielä isä. Harvat parisuhteet joihin eksyin olivat aika levottomia, eikä yhdessäkään päästy lähellekkään sitä vaihetta, että lisääntyminen olisi ollut edes kaukainen mahdollisuus. En ikinä edes uskonut, että päätyisin suhteeseen, jonka tuloksena olisi jälkikasvua, enkä ikinä kuvitellut itseäni isäksi, kun suunnittelin elämääni eteenpäin. Ei minulla ikinä mitään lapsia vastaan ollut: en vaan osannut ikinä kuvitella olevani tilanteessa, jossa tulisin ainakaan suunnittelusti isäksi, enkä pystynyt ajattelemaan itseäni isänä. Ja sitten tapahtui Silkkitassu…

Kesä ennen Silkkitassun tapaamista oli monella tavalla hyvin sekava. Monet pitkään solmussa olleet asiat sisälläni aukesivat ja kasvoin lyhyessä ajassa hyvin paljon ihmisenä. Jos olisimme tavanneet Silkkitassun kanssa vaikka puolta vuotta aikaisemmin, niin tuskin olisimme tässä nyt, eikä sylissäni ainakaan tuhisisi ihanaa pientä rakkauspötkylää. Kesän aikana tapahtunut asioiden työstäminen oli ehdottoman tärkeää sille, että ylipäätään pystyin päästämään jonkun lähelle. Henkinen kasvu ja uuteen minuun tutustuminen oli kuitenkin myös hyvin raskasta itselleni ja kärsinkin ajoittain hyvinkin syvästä ahdistuksesta omaa identiteettiäni etsiessäni. Kaiken tämän lisäksi huomasin olevani ensimmäistä kertaa elämässäni vakavassa parisuhteessa, jossa mietittiin tulevaisuutta.

Melko pian meidän suhteemme tulevaisuuteen alkoi ilmaantua myös jälkikasvun mahdollisuus. Muistan hyvin elävästi miten Silkkitassu eräänä iltana nukkumaanmennessä otti puheeksi lapset. Hien valuessa otsaltani vastasin varovaisesti jotain, että kyllä lapset ihan mahdollisia ovat, mutta ei ehkä kuitenkaan vielä ainakaan pariin vuoteen, ehkä sitten joskus kun olen yli kolmekymppinen. Asia jäi siltä osalta siihen, Silkkitassu nukahti ja minä jäin pyörimään sänkyyn kauhuissani. Pelkästään vakavassa parisuhteessa oleminen järisytti maailmaani ja nyt toinen alkoi vielä puhua lapsista! Apua! En tainnut nukkua kovin paljoa sinä yönä.

Aika riensi eteenpäin, aloin hiljakseen uskoa ja luottaa siihen, että olemme ihan aikuisten oikeasti tosissamme suhteemme kanssa, ja lapset tulivat jälleen puheeksi. Aikaa ensimmäisestä lapsikeskustelusta oli kulunut ehkä noin puoli vuotta, eikä ajatus ollut oikein edennyt sinä aikana mihinkään. Keskityimme toisiimme ja oman parisuhteemme rakentamiseen ja syventämiseen. Joskus näihin aikoihin Silkkitassuun iski kuitenkin monen miehen kovasti pelkäämä painajainen: armoton vauvakuume!

”Blaablaablaa vauva blaablaablaa kultaaaa blaablaa VAUVA!”

”Kulta… arvaa mikä ois kiva saada?” ”…no?” ”VAUVA!”

”Kulta… KULTA!” ”Mmtäh?” ”Vauva.”

”Minä haluan niin paljon vauvan, että minua itkettää, kultaaa…”

Aargh! M-mutta… mites se kaksi vuotta? Selittely ja kaikenlainen kiemurtelu oli aika turhaa. Vauvasta tuli päivittäinen, suorastaan jatkuva, puheenaihe taloudessamme ja kuume oli päällä nyt, ei todellakaan vuoden tai puolentoistavuoden päästä. Nyt. Kun Silkkitassu haluaa jotain, niin Silkkitassunhan on se saatava. Heti. Nyt. Mielellään jo viime viikolla. Omassa mielessäni oli kuva siitä millaisessa tilanteessa parin elämän piti olla, että vauvaa voitaisiin alkaa yrittämään: molemmilla vakaa duunipaikka, riittävän kokoinen asunto, mahdollisesti auto pihassa ja vuosia pitkä parisuhde takana. Minä olin opiskelija, asuimme kaksiossa, joka tuntui riittävän juuri ja juuri meille sekä näädille, Silkkitassu taisi juuri hankkia fillarin ja minä bussikortin ja olimme seurustelleet ehkä hätäisesti MELKEIN vuoden. Lisäksi olin vielä henkisesti aika omituisessa paikassa kaikkien muutosten jälkeen ja stressasin kaikkea mahdollista muutenkin. Opiskelu, talous, tulevaisuus -noidankehä piti otteessaan ja valvotti öisin. Olin vähän epäileväinen koko lapsihankkeen suhteen ja yritin kovasti hillitä Silkkitassun kuumeilua. Aikaisemmin hankkimamme näätävauvakaan ei tuntunut hillitsevän vauvakuumetta. Damn…

Kaikista epäilyksistäni ja yrityksistäni huolimatta jotenkin kummallisesti se sovittu pari vuotta alkoi lyhentyä: ensin vuoteen, sitten puoleen vuoteen. Pian puhuttiin jo muutamasta kuukaudesta. Sitten kuukaudesta. Lopuksi ei taidettu ihan malttaa odottaa edes sitä kuukautta loppuun… Kyseessä ei kuitenkaan ollut totaalinen murtuminen painostuksen ja terrorin alla, vaan aloin ihan oikeasti itsekin lämmetä ajatukselle. Jos ei lasta Silkkitassun kanssa, niin kenen kanssa sitten? Jos ei nyt, niin koska? Onko se rahatilanne oikeasti ikinä niin kauhean hyvä? Olen panikoinut ja stressannut KAIKKIA asioita niin kauan kun muistan, ihanko oikeasti luulen, että muuttuisin tästä johonkin? Onhan ne vauvat nyt kuitenkin aika suloisia…

Niinhän siinä sitten kävi, että eräänä aamuna Silkkitassu ryntäsi herättämään minut ja horisi jotain jostain plussasta.

”Ei, en ole nähnyt sun Plussa-kort… hetkinen… Plussa? Siis PLUSSA!?”

Sen hetken herättämiä tuntemuksia on vaikea kuvailla sanoin. Se menee helposti Top 3 -hämmentäviin hetkiin elämässäni. Ne kaksi muuta ovat ensimmäinen kerta ultrassa ja se, kun näin ensimmäisen kerran lapsemme. Iloa, ahdistusta, pelkoa, jännitystä, paniikkia, iloa, pyörryttää, mitä ihmettä nyt tapahtuu, mitä nyt pitää tehdä! Silkkitassu lähti töihin ja taas kerran jäin sänkyyn pyörimään hyvin sekavassa mielentilassa. Olo oli hyvin epätodellinen. Kaikki se puhe ja suunnittelu ei valmistanut tätä hetkeä varten yhtään mitenkään. Siellä minun rakkaan sisällä ihan oikeasti kasvaa uusi ihminen ja me ollaan siitä vastuussa. Tässä vaiheessa oli jotenkin vielä tosi vaikea suhtautua asiaan yhtään millään tavalla. Mielessä pyöri kaikki asiat mitkä voisivat vielä mennä pieleen, enkä oikein edes uskaltanut vielä iloita asiasta. Pelotti vähän, että mitä jos en osaakkaan ottaa isän roolia ja rakastaa lasta, jos nyt tuntuu näin omituiselta? Oltiinko sittenkin oltu ihan hirveän liian uhkarohkeita, kun lähdettiin lapsentekoon näin aikaisessa vaiheessa suhdetta? Mietittiinkö me tätä nyt loppuun asti ollenkaan? Haluanko minä edes oikeasti olla isä? Shit…

Eräänlainen käännekohta tapahtui kuitenkin jo hyvin pian alkuraskauden aikana, kun marssimme Silkkitassun kanssa varhaisultraan. Sen pienen palleroisen näkeminen ruudulla ihan oikeasti.. huh! Eihän se vielä miltään vauvalta näyttänyt, mutta kyllä se oli minun lapsi ja se oli ihan oikeasti siellä ja jonain päivänä se tulisi vielä uloskin sieltä. Erityisesti mieleen on jäänyt se hetki, kun saatoin Silkkitassun hänen työpaikkansa ovelle varhaisultrasta, ja hän huikkasi hyvästeiksi ”onneksi olkoon… isi”. Se oli oikeastaan se hetki, kun viimeistään olin ihan myyty. Monet ovat sanoneet, että kiintymys vauvaa kohti ja tunne isyydestä saattaa löytyä vasta viikkoja, tai kuukausia, synnytyksen jälkeen, mutta itselläni pelot siitä, että en löytäisi sitä isifiilistä tai kiintyisi lapseen oikealla tavalla katosivat sillä hetkellä. Minusta oli tulossa isä, enkä malttaisi odottaa sitä!

Raskauden aikana tuntemukseni isyyttä ja syntymätöntä lastani kohtaan eivät oikeastaan juurikaan muuttuneet. Alkuvaiheessa olo oli aika irtonainen ja tavallaan yksinäinenkin, kun kaikkia kiinnosti vain äidin ja vauvan vointi, eikä itse voinut oikein vaikuttaa mitenkään asioiden kulkuun. Tähänkin tuli muutos aikanaan, kun aloin tuntea vauvan liikkeet Silkkitassun vatsan läpi ja pystyin jopa vuorovaikuttamaan vauvan kanssa: kun tökin vatsaa, vauva alkoi tökkiä takaisin! Miten ihmeellistä! Näin kului ilta jos toinenkin ja kiintymykseni mahassa kasvavaa toukkaa kohtaan syveni entisestään. Yritin olla mahdollisimman paljon mukana kaikessa raskauden aikana. Olin mukana jokaisella neuvolakerralla, höpöttelin vauvalle masun läpi kaikkia älyttömyyksiä ja suunnittelimme Silkkitassun kanssa yhdessä kaikkia hölmöjä valokuvaussessioita vauvan kanssa. Jossain vaiheessa koko tätä prosessia kaikki se kammo ja ahdistus oli muuttunut suunnattomaksi rakkaudeksi pikkuista kohtaan, joka vain kasvoi päivä päivältä.

Odotus tuntui kamalan pitkältä. Alkuraskauden aikana tuntemani helpotus siitä, että 9kk on oikeastaan aika pitkä aika, muuttui kärsimättömyydeksi sitä kohtaan miten pitkä aika 9kk olikaan. Tottakai vieläkin isäksi tuleminen jännitti. Osaisinko olla hyvä isä? Millainen hyvä isä oikeastaan on? Pääasiassa kuitenkin odotin malttamattomana, että saisimme jo vauvamme syliimme turvaan. Jälkeenpäin katsottuna yhdeksän kuukautta kuluivat kuitenkin hyvin nopeasti. Tuntui että ensimmäisten neuvolakäyntien ja sairaalaanlähdön välinen aika olisi hujahtanut ihan huomaamatta. Jos olisin tarvinut kovastikin aikaa isyyteen valmistautumiseen, niin tämä 9kk olisi kyllä loppunut armotta kesken…

Itse synnytys oli niin älytön kokemus isän näkökulmasta, että osaan kuvailla sitä sanoin vielä vähemmän, kun mitään muuta vaihetta. Se hetki, kun näin lapsemme ensimmäistä kertaa oli ihan mieletön. Sitä tunneryöppyä en ole kokenut koskaan aikaisemmin, enkä varmasti tulee enää ikinä kokemaan. Siinä se nyt sitten oli! Minun vauva! En ole ikinä ollut mistään niin ylpeä, kuin Silkkitassusta ja pikkuisesta, jonka yhdessä saatoimme maailmaan. Ensimmäistä kertaa pikkuista pidellessäni oli vaikea kuvitella, että olin joskus epäröinyt lasten hankinnan suhteen. Tottakai halusin olla isä! Pieni prinsessa kietoi isän pikkurillin ympärille tiukasti heti alkuun, eikä ote osoita höltymisen merkkejä.

<3

Nyt on kulunut tasan viisi viikkoa siitä, kun pikkuinen putkahti elämäämme. Tänä aikana olen mielestäni onnistunut isänä aika mainiosti. Eihän se tässä vaiheessa tietenkään mitään ydinfysiikkaa ole: kaikki vauvanhoitotoimenpiteet toistuvat niin monta kertaa päivässä, että vähän pällimpikin oppii ne vaikka väkisin, kunhan vähän osallistuu ja yrittää. Jossain vaiheessa olin kovasti huolissani vaipanvaihdosta ja muista huoltotehtävistä. Pelkäsin rikkovani vauvan pyllyä pestessä tai viimeistään hukuttavani sen ensimmäisellä kylpykerralla. Nyt hommat kulkevat jo kuitenkin niin rutiinilla, että aina en edes muista vaihtaneeni vaippaa aikaisemmin, koska mietin jotain ihan muuta toimituksen ajan.

Voin myös rehellisesti sanoa olevani onnellisempi kuin koskaan. Välillä pienen vauvan kanssa eläminen on kovinkin raskasta ja koko ajan väsyttää, mutta ei tarvitse kun ottaa pikkuinen syliin ja kaikki murheet katoavat johonkin kaukaisuuteen. Omia tekemisiä ja menemisiä on joutunut vähän rajoittamaan, eikä nyt voi aina uppoutua tuntikausiksi Tekkenin tai League of Legendsin pariin pelaamaan niin kuin ennen, mutta on se vaan NIIIN sen arvoista.

Muutaman vuoden aikana kulkemani matka tähän pisteeseen tuntuu ihan uskomattomalta ja on vaikea uskoa, että kaikki on tapahtunut niin lyhyen ajan sisällä. En minä vieläkään tiedä olenko hyvä isä tai millainen hyvä isä oikeastaan on, mutta aion yrittää parhaani. Päivääkään en vaihtaisi mihinkään ja olen ihan varma siitä, että minun paikkani on tässä: Silkkitassun ja pikkuisen vierellä. Tulevaisuus on ihan varmasti haasteita ja huolissaan valvottuja öitä täynnä, mutta aion ottaa ne ilolla vastaan, koska tiedän, että en haluaisi olla enempää mitään muuta kuin meidän pikkuisen isä. 

Kiitos kun (jos…) jaksoitte lukea. En tiedä mitä tästä kukaan muu saa irti, mutta omat ajatukseni ovat ainakin entistä paremmin järjestyksessä. Olisin halunnut kertoa vielä paljon enemmän ja paremmin kaikeasta, mutta en osannut pukea ajatuksiani sanoiksi. Osa asioista ja heränneistä ajatuksista olivat myös yllättävän kipeitä, enkä halunnut käsitellä niitä täällä. Ja alkaahan tällä kirjoituksella olla jo pituuttakin aikalailla. Ehkä palaan vielä aiheeseen joskus ja kysymyksiä saa toki esittää, jos joku jäi vielä kaivelemaan.

 

—

S

 

Bonuksena niille, jotka jaksoivat lukea loppuun:

Meidän toiset vauvat ovat vallanneet sitterin. Tai siis Immu on vallannut sitterin, tytöillä ei ole sinne mitään asiaa. Fretit ovat muuten hyviä valmentamaan vanhemmuutta varten: näädänjätösten kuuraaminen lattiasta on huomattavasti enemmän rasittavaa, kun hirveimmäänkään niskapaskan hoiteleminen, näädät tuhoavat kaiken mihin yltävät heti kun silmä välttää, ne meluavat yöllä pitäen meidät hereillä, eivätkä ne oikein pärjää ilman meidän huolenpitoamme muutenkaan. Ikuisia taaperoikäisiä.