Miksi pitää kynttilää vakan alla?
Ymmärrän hyvin miksi raskauden ensivaihesta ei paljoa puhuta. Moni pelkää että ilo muuttuu nopeasti pettymykseksi ja tutut kyselevät malttamattomina uutisia mikä lisää vain paineita.
Tai sitten raskaus alkaa yllättäen, eikä koko asiasta kerkiä puhua vaikka tahtoisi.
Siksipä tämä raskauden ensivaiheet, raskautumisen aloittaminen on hyvin vaikeaa, henkisesti. Monellekaan ei voi puhua asiasta ennen kuin raskauden ensimmäinen kolmannes on ovella tai edes raskaustesti näyttää plussaa ja varhaisultra on takana päin.
Itse kaipaan asioista puhumista. Että saisi jakaa ajatuksiaan ja kuulla muiden mietteitä. Olisi mukava tietää mitä muut ovat ajatelleet näinä hetkinä..
Vauvakuumeestakin puhutaan minusta tuskastuttavan vähän, ihan niinkuin se olisi sairaus, jota pitää hyssytellä. Eikähän siihen ole kuin kaksi hoitokeinoa.
*Hanki vauva; tai
*Get over it
Aina sanotaan, että käy vierailemassa jonkun tuttavaperheen luona yksi ilta niin näet mitä lapsen kanssa eläminen on. Haihtuupahan suurimmat halut omaan.
Mutta kun vauvakuumeisen ajatukset ovat täynnä vauvoja ja raskaanaolemista ja sitä kaikkea pelkoa ja jännitystä siitä onnistuuko mikään edes. Muiden ihmisten lapset ovat ihan eri asia kuin oma. Tottakai kaikki vauvat itkevät, kakkivat ja syövät, se on selvä. Mutta silti oma lapsi ja sen hankinta tuntuvat ihan eri asialta kuin muiden lapset. Ja jokaisen perhetilanne on eri.
Myös miehillä on vauvakuumetta, mutta siitä jos mistä ei puhuta yhtään. Miehillähän ei ole mikään kiire, biologinen kello ei ala tikittää niinkuin naisilla yleensä.
Noooh.. ennen kuin alan kuulostaa ihan hirveältä ihmiseltä ja joku pahoittaa tästä mielensä, haluan korostaa että ei kenenkään mielestäni tarvitse paljastaa raskautta ennen kuin katsoo sen parhaaksi. Onneksi on näitä blogeja, joihin vähän anonyymisti voi kirjata tunteitaan ja mietteitään. Julkisia pöiväkirjoja, joihin voi sitten palata myöhemmin tai josta saa tukea muilta samassa tilanteessa olleilta.
Itse tahdon puhua vauvakuumeestani ja tästä koko prosessista ihan avoimesti. Olen törmännyt jo ihmisiin, jotka kokevat asiakseen jarrutella minua. Ymmärrän kyllä syyt, mutta itse en osaa/halua pitää asiaa salassa. Pettymyksienkin uhalla. Ja niihin pettymyksiin juurikin tahdon tukea ja dialogia. En halua pitää sisälläni tunteitani, olivat ne sitten masennusta, iloa tai surua. Ilossa on helppo jatkaa, mutta suruun tarvitaan jo tukea ja masennukseen ylös nostajaa.