Ensi viikolla tulee tieto Tiimiakatemiaan pääsystä. 
Saa nähdä kuinka käy. 
Vaikka pääsisin kouluun, tuntuu hirvittävän pitkältä ajalta, ennen kuin pystyn opiskelun aloittamaan. Yli vuoden. Ja minä INHOAN odottamista. Olen saattanut tästä asiasta mainita monesti joskus vauvakuumeen ja raskauden aikana. 
Minulla on tapana innostua uusista asioista ja kun sitten saan päähäni jotain, se pitäisi päästä toteuttamaan heti eikä vasta huomenna. Hermoilen ja en pysty keskittymään mihinkään, kun ajatukset täyttää uudet suunnitelmat ja ideat. Lannistun ja muutun alakuloiseksi, jos en pääse toteuttamaan visioita. Vaikkei minulla aina selvää visiota tai toimintasuunnitelmaa olisikaan, vain ajatuksen tasolla jokin aavistus asiasta, jonka tahtoisin toteuttaa.

Minä en tiedä mikä minusta tulee isona. Okei, tällä hetkellä olen tilinpäätöstaitoinen kirjanpitäjä. Tosi hyvä sellainen. Mutta se ei ole minua. En tosin tiedä mikä työ olisi minua. Olen ollut vain muutamassa työssä ennen tätä. Pari lyhyttä kesätyöpätkää puutarhalla kukkamyyjänä, amk:n harjoittelu kirjaston atk-tukena, palveluneuvojan työ puhelinpalvelussa ja tämä. Tämä työ on minun ensimmäinen oikea työ. Tai näin minä ainakin koen. Olen tehnyt tätä nyt 5,5 vuotta, joista kaksi vuotta olin toimistoassistenttinä harjoittelemassa kirjanpitoa, vuoden verran nimikkeellä kirjanpitäjä ja kaksi vuotta toimistovastaavana ja pääkirjanpitäjänä. Hyvin nopea urakehitys sanoisinko. Nyt viimeisen puoli vuotta olen ollut taas kirjanpitäjä ja kollega on ottanut vetovastuun. Kaipaan uusia haasteita. 

Olen miettinyt työtä kasvien/kukkien parissa, työtä ruuan/leivonnaisien parissa, työtä lasten parissa, työtä taiteilijana tai käsityöläisenä, työtä ylipäätänsä. En tiedä mikä herättäisi intohimoni, koska intohimoa kaipaan työhöni. Haluaisin että harrastukseni, joku niistä, olisi työni, jotta minulla olisi aikaa kehittyä siinä paremmaksi. Nyt kaikki harrastukseni jäävät vain puolivillaisiksi yritelmiksi olla harrastuksia, koska en osaa keskittyä niihin, koska työ (ja sen murehtiminen) vie kaiken ajan. En halua viedä harrastuksiin kuluvaa aikaa pois E:ltä ja perheeltä, mutta koska päivässä ei ole tarpeeksi montaa tuntia kaikelle, jostain on karsittava. Valitettavasti harrastuksilta. 
No tämähän tietenkin oli odotettavissa perheen perustamisen yhteydessä, mutta kun asia on aina ollut näin. Joko koulu tai työ on vienyt ajan harrastuksilta, niiltä asioilta joita oikeasti tahtoisin tehdä suurimman osan päivästä. Tähän nyt sitten vastaatte, että et halua harrastuksesta työtä, koska kaikki alkaa joskus maistumaan puulta ja silloin harrastuksesta menee maku. Mutta kun tahtoisin kehittyä jossain harrastuksessani tarpeeksi hyväksi (mikä on tarpeeksi hyvä?), jotta olisin ylpeä itsestäni. Ja minä en osaa harrastaa vain yhtä asiaa. Olen ihan surkea siinä. Harrastan puolivillaisesti kaikkea. Ja tunnen itseni luuseriksi, kun en osaa mitään edes hyvin.
Tarvitsen tarpeeksi aikaa saadakseni flow:n päälle, enkä pysty keskittymään, jos häiriötekijöitä on koko ajan keskeyttämässä tekemisen. Siksi kotiintulon jälkeen illalla suljen vain aivotoiminnan suurimmalta osin, katson telkkaria/selaan nettiä omalla ajallani, touhuan E:n kanssa ja ehkä luen kirjaa ennen nukkumaanmenoa. Jos näin kuluu useampi viikko ilman jonkin oman jutun tekemistä, masennun siitä entisestään eikä lopulta mikään huvita ja telkkarin katsominen/netin selailu jää päälle. 
Unelmat ovat tehty tavoiteltaviksi, mutta kun se raha… 
Ei kellään olisi tarjota minulle sopivaa unelmaduunia? Olen nopea oppimaan ja ahkera. 
– Silkkitassu