Työnhaun sietämätön keveys
CV:ni näyttää suhteellisen lyhyeltä työhistorian osalta. Valmistumisestani tulee kesällä seitsemän vuotta ja ennen sitä en oikeastaan ole tehnyt päivääkään palkkatyötä. Muutama viikko kesätöitä läheisellä puutarhalla, koulun tet-harjoitteluja sekä isän yrityksessä avustamiset ovat ainoat työelämän kokemukseni ajalta ennen valmistumista.
Pärjäsin melko hyvin opintotuella ja asumislisällä opiskelujeni läpi. En nostanut opintolainaa, enkä tehnyt töitä. Vanhemmiltani sain tarvittaessa tukea jääkaapin täyttämiseen ja kotona käymiseen, kiitos siitä! Myös toisena vuotena saatu stipendi hyvin hoidetuista opinnoista lämmitti mieltä (ja kukkaroa) mukavasti. Rahaa ei kuitenkaan jäänyt säästöön tai matkusteluun.
Aika pian Jyväskylään muuttamisen jälkeen alkoi työnhaku. Pääsin ekalla yrittämällä asiakaspalveluun töihin ryhmähaastattelun kautta, mutta en viihtynyt paikassa koeaikaa pidempään. Sitten bongasin oppisopimuskoulutuksen nykyisessä työpaikassani. Lähetin hakemuksen kuvan kera, pääsin haastatteluun ja sain kultaakin kalliimpaa koulutusta ja työkokemusta samalla kertaa. Nyt kuitenkin tuntuu siltä että olisi tarpeellista saada uusia haasteita. Löytää työpaikka, joka vastaa enemmän koulutustani tai ainakin sitä miksi ajattelin että haluan isona.
Nyt toisella kierroksella olen laittanut hakemuksia ympäri kaupunkia. Kirjanpitäjäksi en tosin ole hakeutunut, koska en näe järkeä hakeutua samoihin hommiin, jos kaipaan muutosta. Olen laittanut avoimia hakemuksia, olen laittanut hakemuksia ilmoituksiin. Olen kokeillut mainostoimistoja, graafisen alan paikkoja (ai millä portfoliolla, kokeiltu kuitenkin on), toimistoja, isoja firmoja ja pieniä firmoja.
Takanani on kaksi työhaastattelua. Toinen työhaastatteluista oli jo viime vuoden puolella (kahteen positioon) eikä tuottanut haluttua lopputulosta 1,5 kuukauden odottelun jälkeen. Toiseen tehtävään olin ylipätevä ja toiseen taas minulta ei löytynyt tarpeeksi teknistä tietotaitoa (jota ei edes alkuun vaadittu). Viimeisimmän työhaastattelun tuloksia vasta odottelen. Olen päässyt jo siihen vaiheeseen hakuprosessia, että minun suosittelijalleni on soitettu ja olen tehnyt (pitkän) soveltuvuustestin. Vaikka kaikki vaikuttaa todella hyvältä, voi tässä ihan loppumetreillä jokin pieni yksityiskohta ratkaista pelin jollekulle toiselle hakijalle. Ja sitten oltaisiin taas lähtöpisteessä.
Eli selailemassa Monsteria, mol.fi:tä, Eilakaislaa, younameit. Miettimässä paikallisia yrityksiä, pohtimassa hakemukseni riittämättömyyttä ja CV:ni antamaa kuvaa. En ole hyvä myymään itseäni, enemmän taidan vähätellä kykyjäni, kun pitäisi röyhistää rintaansa ja sanoa itsevarmasti asiansa. Mitäs jos minä en osaa tehdä mitään muuta työtä kuin tätä mitä juuri nyt teen? Kuinka saan lyhyen juttutuokion aikana vakuutettua haastattelijan, että olen juuri se henkilö joka heidän kannattaa palkata; jos en ole aivan varma mitä tämä yritys edes tekee ja mitä he haluavat minun tekevän yrityksessään. No, jokainenhan on joskus uusi talossa. Silti tämä prosessi on hermoja raastava.
Rakastan suunnittelua, inhoan odottamista. Parasta olisi jos heti pääsisin toteuttamaan asioita. ”Palataan asiaan kahden viikon päästä!” Kuka oikein kuvittelee, että kykenen odottamaan niin kauaa ilman yöunien menettämistä ja vähintäänkin pienimuotoista lamaantumista. Onneksi huomenna on jo perjantai ja viikonloppu. Sitten ei ole enää montaa päivää. Toivottavasti he soittavat jo maanantaina, jotta pääsee suunnittelemaan tulevaa, oli vastaus sitten kumpi tahansa. Toivon tietenkin paikkaa, mutta kyllähän te tiedätte että pessimisti ei pety… ja sitä rataa.
Tällä hetkellä olo on all-in. Kortit ovat pöydällä ja nyt vain jännitetään viimeistä korttia. Tuleeko suora?
Happy thoughts.. happy thoughts…