Vuosi vaihtui. Ei sittenkään muuttoa. Tampereella oli jo päivähoitopaikka, mutta koska asuntoa ei ollut näkyvissä, haimme – ja saimme! – pikapaikkaa täältä väliaikaisesta kotikunnasta.

Olin huolissani Nelsonin sopeutumisesta päiväkotiin lähinnä siltä osin, että poika tuntisi olonsa avuttomaksi ilman vanhempiaan. Siksi Nelsonin tutustumisjakso päiväkotiin isin kanssa oli neljä päivää. (Onko se pitkä aika? Kuinka monta tutustumispäivää muiden lapsilla on ollut?) Nelson leikki reippaasti sisällä ja ulkona – tietysti, olihan isi mukana. Neljäs tutustumispäivä oli maanantai, jotta ensimmäinen päiväkotipäivä ei olisi niin suuri järkytys kotona vietetyn viikonlopun jälkeen.

Ensimmäisenä päiväkotipäivänä Nelson ei jäänyt itkemään perääni. Hän huomasi katoamiseni vasta myöhemmin, itki siinä hieman, ja myös vähän ennen kuin menin hakemaan häntä. Lisäksi pojalle oli noussut kuume, ja seuraavat kaksi päivää vietinkin Nelsonin kanssa kotona. Muuten ensimmäinen päiväkotipäivä oli mennyt hyvin: Nelson oli syönyt hyvällä ruokahalulla, nukahtanut päiväunille hyvin ja nukkunut yli tunnin.

Tarvittiin ehkä kaksi tai kolme hurjaa, itkuista päiväkotiaamua, ja sitten Nelson ilmeisesti oppi, että isi kyllä tulee hakemaan ja äitikin tulee kotiin illalla. Päiväkodissakin on ilmeisesti kiva olla. Hoitajat opastivat päiväkotiin tuomisessa: nopea lähtö on parempi kuin pitkitetty eroahdistus. Luimme kotona ahkerasti joskus vuosi sitten Stockmannin Hulluilta päiviltä ostamaani Onni-poika menee päiväkotiin -kirjaa, joka oli kuukauden ajan yksi Nelsonin suosikeista. Tykkään Onni-poika-kirjoista itsekin. Niissä on kivoja yksityiskohtia (”Onnilla on selässään päiväkotireppu ja siellä päiväkotitossut kokoa 24” (lainattu ulkomuistista)) ja ne ovat jotenkin elämänläheisiä ja ilmeisesti myös suomalaisia, koska alkuperäisteoksen nimeä ei ole mainittu.

[Tähän kuva Onni-poika menee päiväkotiin -kirjasta. Väliaikaisena ratkaisuna laiskuudelle ottaa kuva: http://www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=583]

Olen superiloinen ylipäänsä päätöksestä laittaa Nelson päiväkotiin – olisihan mies voinut vielä jäädä pojan kanssa kotiin vaikka kevääseen asti. Tuntuu, että Nelson on hyvissä käsissä, puhe kehittyy hyvin ja ennen kaikkea joka päivä on jotakin kivaa, opettavaista ja mielekästä tekemistä. Kotona toinen vanhempi olisi kädet sidottuina pyykkäämiseen, ruuanlaittoon ja siivoamiseen eikä välttämättä jaksaisi lähteä ulkoilemaan kuin kerran viikossa. (Nyt puhun tietysti lähinnä siitä, miten asiat minun kanssani olisivat menneet.) Päiväkodissa Nelson on päivittäisten leikkien lisäksi saanut kokea hauskoja elämyksiä, kun päiväkodin tiloihin on rakennettu viidakkoseikkailu, tai kun on lähdetty bussilla laskiaisriehaan, jossa on päässyt hevoskärryjen kyytiin.