Synnytys, osa 1: Supistuksia
Saunan jälkeen perjantaina pelasin PyramidZia (tämmönen peli) mukavasti sängyssä pehmeän peiton alla. Äiti soitteli, että onko mitään vielä kuulunut. Eei, ei tässä nyt vielä mitään erityistä. Juteltiin vähän synnytyksestä, siitä, miten sillä oli mennyt mun ja sisarusten kohdalla. Mietin, että millonkohan sitä itse pääsee lähtemään. Tuntui hyvältä siinä sängyssä, kohta pääsisi nukkumaan miehen viereen. Halaillaan vähän, nää on vikoja iltoja.
Sitten se tuli.
Supistus.
Sellanen kunnon supistus, joka ei vielä sattunut, mutta veti heti ylös sängystä. Tiesin, että nämä on nyt niitä. Mies kysyi, onko kaikki kunnossa, kun voihkaisin sitä kipua (en muuten enää oikein muista, miltä se tuntui).
”Joo, mua vähän supistelee.”
Kymmenen minuutin päästä supisti taas. Ja sitten viiden.
”Kuule, tänään pitää varmaan lähtee sairaalaan.”
Soitin synnytyspäivystykseen. Sieltä pyydettiin arvioimaan kipua asteikolla yhdestä kymmeneen. Vastasin, että seiska. Sanottiin, että ota Panadolia ja tulkaa sitten, kun ei enää pysty oleen kotona.
Sairaalakasseja. Näitä ehti vielä täydennellä supistusten välillä – juuri niin kuin olin ajatellutkin!
Pakkailtiin kasseja valmiiksi. Mies sulki tietokoneen, minä letitin tukkani. Nytköhän se on menoa? Tullaankohan me takaisin kassit edelleen pakattuina odottelemaan vai vasta parin päivän päästä vauvan kanssa? Väsytti. Olin herännyt jo seitsemältä. En jaksaisi synnyttää – tai oikeastaan ehkä jaksankin. Synnytyssupistukset olivat samalla sellaisia jännitystä kohottavia adrenaliiniruiskeita.
Makasin sohvalla ja nousin taas, kun seuraava supistus tuli. Niiden aikana roikuin miestä vasten ja koitin keinutella itseäni. Ja itkin ja ulisin. (Ehkä se oli sellasta omaperäistä luonnollista synnytyslaulua?) Kaksi tuntia supistusten alkamisen jälkeen alkoi riittää. Parahdin, että ”mää haluan mennä!” – ja sitten me mentiin.