Hillitöntä tahtia

TSSIIIIIUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUH,

kuuluu, kun Nelson vain kehittyy, kehittyy ja kehittyy.

Meillä asuu aina vain isompi ja isompi poika. Se on oppinut nyt kääntymään vatsalta selälleen, pyörimään lattialla ympyrää kuin (no okei, aika hidas) pikku väkkärä ja heiluttamaan helistintä suht hallitusti. Tänään Nelson on yltänyt ponnistamaan itsensä lähes konttausasentoon, vaikka ryömiminen on vasta peruutusvaiheessa. Niin, ja sitten se osaa sulkea suunsa niin tiiviisti, että sinne on vaikea saada hammasharjaa, saatika D-tippoja.

Mutta yhden asian sinne suuhun kyllä saa laittaa: porkkanasoselusikallisen. Kiinteily aloitettiin viime viikolla 5-kuukautissynttärien kunniaksi. Itse asiassa soseisiin tutustumaton äiti ei ihan osannut, ja porkkanasoseesta tuli melko karkeaa. Seuraavaan satsiin osasin jo jättää vähän keitinvettä niin, että soseesta tuli sitä mitä pitikin.

Popsi popsi.

Porkkana on Nelsonin mielestä hyvää, mikä on tietysti kiva juttu meille vanhemmille. Kunhan lapsi vain on hyväntuulinen, se osaa heti avata suunsa, kun lusikka lähestyy. Ja ah, se lusikka. Ihanan pehmeä pureksittavaksi. Ah, se porkkanasose nenässä ja otsassa asti.

Niin ja joo, Nelson nauttii soseensa niin kuin pitääkin, eli syöttötuolista. Se on kai jumpannut pienenä (kuten sanoin, Nelson on jo iso poika) niin hyvin, että selkälihaksisto on kehittynyt tarpeeksi, että saatiin neuvolantädiltä lupa istua syöttötuolissa. Taitava, taitava poika.