8 kk

Vauvalla on vaaka,
sillä se punnitsee
mitä se tahtoo tehdä
ja mitä se ei tee.

[– –]

Hannele Huovi
 

Indeed.

Meidän kahdeksankuinen konttaa, nousee seisomaan tukea vasten, leikkii isin kanssa littaa (mutta epäonnistuu aina pakenemaan, koska sitä naurattaa niin paljon, että se vain makaa lattialla ja kikattaa sydämensä kyllyydestä), nostaa kätensä tervehdykseen (esim. iltapuurolla), tekee taitavasti sekä aamupissat että -kakat pottaan, kääntelee kirjojen sivuja ja kommunikoi mm. intonaatioiltaan monipuolisemmilla äännähdyksillä.

Nelson ei keskity värikylvyssä maalailuun (vaan muihin pikku taiteilijoihin ja tilan potentiaalisiin seisomatukiin), ei usein ymmärrä, mitä ei saa tarkoittaa (mutta joskus ymmärtää! Kiltti poika!) eikä todellakaan istu syöttötuolissa. Haloo – jos siinä voi seistä ja rynkyttää, niin siinä pitää seistä ja rynkyttää. Ja huutaa ihan vain huutamisen ilosta.

Tässä teos, vaan missä taiteilija?

 

Täällä jossain. Se on se, jolla on vadelmaa pyllyssä.

 

Kahdeksankuisemme on ottanut harppauksen myös tunne-elämässään. Uusin tulokas vauvan tunnekirjoon on pettymys: Ää-ää-ää kun äiti vei sellon pois hipelöitävistä! Ja ää-ää-ää kun vessan ovi suljettiin edestäni enkä pääse sukeltamaan pesukoneeseen! Myös jonkinlaista tuskastumista oli havaittavissa tänään, kun Nelson yritti ”lukea kirjaa” eli käännellä kirjan sivut alusta loppuun, mutta sivupa ei irronnutkaan vauvan hyppysiin, vaan ensimmäisen sivun jälkeen tulikin jo takakansi. Sitä kiukun määrää!