Töps töps

Tasan kaksi viikkoa sitten, yhdeksän aikaan illalla, Nelson peuhasi tavalliseen tapaansa olohuoneessa: kiipeili sohvalla, siivosi tavaroita pois sohvapöydältä ja peuhasi iltavilliyttään pois.

Sitten Nelson äkkäsi soivan kävelykärrynsä keskeltä lattiaa. Ihana, värikäs kärry, joka puhuu ja laulaa! Pojan kasvoille levisi ihaileva ”toi on hauskinta maailmassa” -hymy. Hän irrotti otteensa sohvapöydästä, ja katse naulittuna kärryyn otti elämänsä ensimmäiset haparoivat askeleet täysin ilman tukea. Pikku sormet kiertyivät kahvan ympärille, ja me vanhemmat hurrasimme innoissamme. Hyvä, Nelson, taitava poika! Uudestaan!

Ja sitten se käveli pari samanlaista askelta uudestaan ja uudestaan. Töps, töps, töps, töps. Voi sitä riemua!

Ennätykset on rikottu moneen kertaan. Arvioisin, että viisi metriä olisi pisin kävellen taitettu matka. Vauhtia on välillä liikaa ketteryyteen nähden, joten maassakin käydään usein. Onneksi vauvat ovat siinä ihan ammattilaisia, joten muksahdukset ei menoa haittaa! Ulkonakin on pitänyt päästä tepastelemaan – niillä äitiyspakkauksen töppösillä, tuolla ravassa, joo. (Olisiko kenelläkään lainata, myydä tai edes vinkata jotain vauvan ensikenkiä mutaa varten? Ai niin ja kurahousuja?)

Töps, töps, töps, töps, töps, töps, töps.

Tervetuloa, taaperoaika!

 

 

P.S. Oikeasti tarvittaisiin kurakengät ja -housut.  Housut esim. keltaiset tai vihreät, koko 80. Anyone?