Kriisi, kandin tutkinto ja kuva-arvoitus
Meinasin kirjoittaa, että onpa ollut taas pitkä tauko ja huh huh ja anteeksi kauheasti, suuri lukijakuntani, viime postauksesta on aivan liian paljon aikaa. Tarkistin, milloin olin julkaissut edellisen juttuni, jotta voisin kauhistella yli viikon hiljaisuutta – neljä päivää. Kertoo ehkä jotain tästä äitiydestä, kun muutama päivä tuntuu yli viikolta.
Siinä missä äidin neljä päivää tuntuu ikuisuudelta, vauvan neljä viikkoa tuntuu kuukaudelta eikunsiis kahdelta kuukaudelta. Poika täyttää siis lauantaina neljä viikkoa (eli kuukauden, huom. pitkän matikan lukenut äiti), mutta on kasvanut jo ihan isoksi pojaksi. Olen jutellut sille, että voi kun sää et enää yhtään näytä vauvalta, niin on isot kädet ja kauhean painava koko lapsi. Nuo kasvaa ihan silmissä. Todistusaineistoa saatiin ekasta neuvolasta maanantaina: 3,6 kiloa painaneesta ja 50 sentin pituisesta vauvasta oli kasvanut 4,4-kiloinen ja 54-senttinen köriläs.
Nojoononiin sitten siis siihen asiaan. Ensimmäisenä: kriisi. Niin sanottu blogikriisi. Vauvabloggaajan kriisi. Että mistä täällä pitää niinku kirjottaa? Senhän takia tekstiä ei vaan tule joka päivä, koska pikkuvauvaperheen arjen voi tiivistää kolmeen sanaan: maito, pissa ja kakka. Varsinkin toi kakka.
Kakasta tuntuis vähän pahalta kirjoittaa. Tai oikeastaan kuvittelisin, että kakasta tuntuis vähän pahalta lukea. No, sitä siis tulee ja se on keltaista. Pissasta taas en oikein osaisi kirjoittaa, koska se ei haise. (Mutta sitäkin tulee ja tuleekin roiskuen, esim. vauvan naamalle tai kylpypyyhkeeseen tai yleensä isin päälle.) Ja maito (eli kipeät tissit). Sitä tulee myös, varsinkin tulevina päivinä, koska pari viimeistä päivää vauva on syönyt (ja tilannut maitoa) ajallisesti suunnilleen yhtä paljon kuin nukkunut. Joo, tiedän, vauva nukkuu noin 16 tuntia vuorokaudessa, ja vuorokaudessa ei ole 32:ta tuntia, mutta se syökin aika paljon nukkuessaan. Kätevää.
Edellä siis asiat, joista en halua kirjoittaa, tai siis haluan, mutta en usko kenenkään haluavan lukea. Ainakaan joka päivä. Nehän ovat huomattava osa jokapäiväistä elämäämme.
Aivan erityislaatuista sitä vastoin on seuraava suunnilleen kerran elämässä -asia:
MUSTA TULI KANDI!
Todistettavasti humanististen tieteiden kandidaatti.
Tuntuu hyvältä. 195 pistettä neljässä vuodessa (tai oikeastaan kolmessa ja puolessa) – ja huom ei sitten ole mitään helppoja pisteitä meillä! Maisteriksi valmistumista odotellessa.
Tuntuu hyvältä 2: ostimme uuden esineen.
Meidän sohvalla on remmimustekala johon on ommeltu toukan kuva. Mikä se on?
Vastaus:
Manducan kantoreppu, joka päälle puettuna näyttää suunnilleen tältä. Kätevästi yliopiston sähköiseltä kirpputorilta, 50€. Jes! Sotasuunnitelmana on, että kun lähdetään vappuna torille, ollaan siellä yhtä sukkelia kuin kaikki muutkin joilla on joku reppu edessä tai takana, koska meillä ei ole lastenvaunuja mukana. Jeeeah!
