On tänään onnen päivä: Omenoita, unta ja pitsaa.
Luvassa maratonipostaus Nelsonin puolivuotissynttäreistä ja vähän muustakin.
En ole ihan varma, miksi innostuin puolivuotissynttäreistä niin paljon. Ehkä siksi, kun siinä on sana -vuotis- – meidän vauva täyttää vuosia! Suunnittelin siis menun (SUOLAISTA: sienipiirakka, pestomuffinit; MAKEAA: omenajotain? kakkua? kakkaroita?) ja kutsuin liudan vieraita maalle mummolaan. Suunnitelmat olivat mennä pieleen, kun Nelsonille nousi keskiviikkona (taas) kuume. Päivät roikuttiin rinnalla, samoin yöt, suuhun ei saanut laittaa lääkettä (niin kuin ei koskaan mitään muutakaan (paitsi mää ite)), mutta laitettiin kuitenkin. Lauantaina vihdoin otsa tuntui käteen ei-miltään ja poika oli taas oma pirteä itsensä.
Paitsi ei ollut – mummolassa kitisytti koko ajan. Nelson ei viihtynyt paljoa muualla kuin sylissä, nukahtaminen oli hankalaa – ja ne yöt. Itkua ja parkua, jos tissiä ei saanut, niin että kyllähän sitä sitten annettiin. Äidinaivoihini on jäänyt jonkilainen muistikuva siitä, että poika taisi lopulta nukkua yön tissi suussa. Diagnosoimme pojalle liian äkillisen maisemanvaihdoksen kuumeilun jälkeen, tukkoisen olon ja liikaa häliseviä ja höpötteleviä sukulaisia, jotka halusivat vain, että Nelson näyttäisi kaikki oppimansa temput.
Ulkona tosin oli hauskaa. Paitsi vaunuissa, tietysti. Kanniskelin Nelsonia pihalla ja esittelin eri puulajeja. Poika sai kosketella (ja maistella) vaahteraa, mongolianvaahteraa, kuusta, tuijaa, C-vitamiinimarjapensasta (mustat marjat ja syksyllä ihan punaiset lehdet, tietääkö kukaan?) ja omenapuuta. Omenankin hän sai käteensä nuoleskeltavaksi. Purtavaksi ei onneksi, koska omenat olivat jo mauttomia ja jauhoisia.
Näissä pullukkasormissa pysyy jo omena!
Synttäripäivän menu oli lopulta seuraavanlainen:
- pestomuffinit (ite tein)
- kasvispiirakka (äiti teki)
- korvapuustit (äiti teki)
- mustikkapiirakka (äiti teki)
- pieni täytekakku (äiti teki – tämä oli sitä omenajotain, täytteenä oli omenasosetta!)
Eikä mulla tietenkään ole kuvia näistä herkuista, mutta hei, hyvää oli!
Varsinaisena synttäripäivänä ohjelmassa oli puolivuotisneuvola, josta onnistuin lahjakkaasti myöhästymään. En vain tajunnut istuessani bussissa matkalla kotiin kello 13.20, että seuraava tasatunti todella on 14.00, ja meillä on silloin neuvola. Koko neuvolakäynti oli mentaalisessa lukujärjestyksessäni ”vasta päivällä”. Olimme ehtineet olla jo hyvän aikaa kotona, ennen kuin satuin tarkistamaan kellosta, kuinka paljon aikaa meillä vielä oli – miinus kymmenen minuuttia noin suunnilleen. Heitin Nelsonin vanuhaalariin, pakkasin pojan vaunuihin ja juoksin. Neuvola on onneksi ihan lähellä, ja poika ehdittiin mitata ja punnita (8,825 kg, 69,6 cm ja 44,9 cm) oikein hyvin. Yörytmistä sijaistäti sanoi, että yhden syötön öihin palaamiseen saattaa mennä parikin viikkoa. Vastasin kutakuinkin näin:
Jes.
Kiireisenä ja väsyneenä säntäily on sellaista, että sitten ei jaksa laittaa ruokaa, joten pyysin miestä tuomaan meille pitsat kotimatkallaan. Tarkemmin ajatellen puolivuotissynttäreinä pitsa itse asiassa kuuluu asiaan. (Vai pitäisikö sittenkin kirjoittaa ’pizza’? Jotenkin ts on suomalaisempi, mutta ei kai kukaan oikeasti äännä sitä ts:llä, pit-sa? Hei onks tää nyt se affrikaatta?)
Tämänhetkinen suosikkini: kana-pesto-pinjansiemen-rucola.
Omenoita, unta ja pitsaa. Paitsi unta liian vähän. Ehkä ensi yönä?