Tämä postaus alkaa klassisesti yllättävällä puhelulla eräänä tiistai-iltana. Eli ei ala. Tämä postaus alkaa arkisen tylsästi tekstarilla äidiltä tiistaina kello kahdeksan.

Äiti

ti 15. lokakuuta 20.06

Kiinnostaisiko huomenna Egotripin konsertti Tamperetalossa klo 19,
Liput 30 e.
 

Keskiviikkona 16. lokakuuta istuin palaverissa perheeni kanssa päälläni samat ku eilen Tampereen keskustassa kello 18.12, ja huomasin, että ei saakeli, kello. Heitin takin niskaan ja juoksin bussipysäkkiä kohti. En ehtinyt. Kotipysäkilleni pääsee neljällä bussilla, ja ne lähtevät pysäkiltä minuutin tai kymmenen minuutin välein; tämän illan tuurilla seuraava lähti tietysti kymmenen minuutin päästä. Tai olisi lähtenyt, jos se ei olisi ollut myöhässä.

Mooi. Oon tässä bussissa menossa kotiin. Olin palaverissa enkä huomannu kattoo kelloo. Vaihdan paidan ja polkasen sit äkkiä sinne. En mä siellä vielä kymmentä vaille oo, mutta ehkä ennen seittemää kuitenkin. Joo, nähdään, moikka.

Juoksin pysäkiltä kotiin, lähmäisin kainaloihini lisää deodoranttia, vaihdoin jo bussissa valmiiksi valitsemani puseron päälleni, heitin takin taas niskaan ja hyppäsin satulaan. Valitsin reitin, jolla olisi mahdollisimman vähän autoja, liikennevaloja tai poliiseja, ja sitkutin Tampere-talolle. Istuin äidin viereen ison salin penkkiin kello 18.58. Sitten ehdin ajatella.

En ole pitkään aikaan kuunnellut koko bändiä. Mitä mä oikeastaan teen niiden 20-vuotisjuhlakonsertissa? Mulla on niiden yks levy, ja joo, se on just se kokoelmalevy.

Mutta se on muuten sairaan hyvä levy.

Tuntui oudolta istua rockkonsertissa. Vieläpä samassa salissa, jossa olen kuunnellut myös, ööh, yhtä tositosi hyvää sellistiä. Siellä oli vielä väliaikakin. Join desilitran teetä, se maksoi paljon.

Joukko miehiä, joita en ollut koskaan ennen nähnyt, pärähti lavalle. Taputettiin. Hei, toi on se Knipi toi partasuu, ja ton on pakko olla Mikki. Näyttää ihan Mikiltä.

Unihiekan jälkeen olin ihan fiiliksissä, se oli kolmas biisi. Ihanan pehmeät penkit, törkeän hyvä akustiikka ja miksaus. Ja valot. Oon aina tykännyt Egotripistä, koska ne laulaa niin moniäänisesti. Ja koska niillä on sopivan kauniit soundit ja lyriikat. Ja tykkäsin lavakomiikasta.

Otin älypuhelimellani pari tällaista ”Olin keikalla” -kuvaa ihan teitä ajatellen.

Parasta oli Polkupyörälaulu. Veto oli niin svengi ja niin hauska ja niin mukaansatempaava, että ei olisi haitannut, vaikka heti sen jälkeen olisi tullut ”Nelsonilla on nyt nälkä” -soitto kotiin. Se soitto tulikin, mutta vasta vikan biisin jälkeen, jeah! Encoreista joku jo joskus jossain avautuikin. Minustakin niiden pitäisi olla spontaaneja ja bändin tulla lavalle vasta sitten, kun yleisö on karjunut ääntänsä käheäksi ainakin viisi minuuttia – eli ei haitannut tippaakaan!

Sain lempparilauluni lisäksi toisekslempparilaulunikin, Glorian. Ihan mahtava ilta. Vaikkei juuri mitään ehdittykään puhua, niin:

Kiitos, äiti!