”Hei, lähdettekö meidän kanssa laivalle?” kysyi appiukko. Risteilylle vauvan kanssa? Totta kai! Ja niin milloin? Silloin, kun meillä on koko viikko yhtä hulinaa ja menoa. Lähdetäänkö silti? Totta kai!

Torstai-iltana meillä sitten pakattiin. Nelson auttoi tyhjentämällä pipo-tumppu-villasukkalaatikkonsa lattialle. Pakkaamisesta tulee jotenkin yllättävän vaikeaa, kun matkustaa vauvan kanssa. Pitäisi varautua kaikkeen, tai ainakin yhteen selkäkakkaan. Per päivä. Meillä siis onneksi vain yhteen. Eniten aikaa kului kuitenkin varmaan vauvan asun valitsemiseen, koska pitäähän sitä nyt edustaa (vauvallaan), kun kerran lähtee jonnekin muualle kuin niihin paikkoihin, joissa yleensä käy. Itsehän puin ”samat ku eilen” ja nappasin kaapista jotkut varalle, jos tuleekin äitikakka.

Nukuttiin muutama tunti ja lähdettiin ajamaan kohti Turun satamaa. Nelson nukkui kiltisti loput yöunensa automatkalla. Aamupuurot syötiin laivan kahvilassa.

Kun olin pieni, kävimme laivaristeilyllä varmaan joka vuosi. Laiva oli joka vuonna sama: Silja Europa, eli iltalähtö tuolloin Turusta Tukholmaan. Vikingin Amorella ja aamulähtö olivat siis aivan uutta minulle, ja koko reissun kerroinkin Viikinkilaivoilla matkustaneelle miehelleni, millaista Europalla on: ”Silja Europalla on muuten hyteissä telkkarit.” ”Silja Europalla on sellainen kaappi, että se, joka pääsee yläsänkyyn, saa laittaa Lauantai-boksinsa sinne.” ”Silja Europalla ikkunat on isommat ja ikkunalaudalle mahtuu istumaan.” ”Silja Europalla ainakin on leikkipaikassa kiipeilyseinä.” ”Silja Europalla me sanottiin buffet’a lehmäravintolaks.”

Mutta oli Amorellalla paljon samaakin eli se myymälä, jossa myydään verottomia hyödykkeitä. Taxfree-reissun suhteen sattui pieni moka – kävimme ostoksilla juuri ennen buffet-lounasta, eli ostimme nälissämme kaikkea, mitä ei ehkä olisi tarvinnut ostaa. Puolen litran kolapulloni on vielä muistona jääkaapissa.

Buffet on ollut varsinkin vanhemmiten risteilyn huippuhetki: loputtomasti ruokaa. Tällä kertaa ruuasta ei ehtinyt nauttia niin hyvin, kun piti palvella seitsemänkuista pikku herraa, joka ei yhtään olisi malttanut istua syöttötuolissa ja syödä kotoa tuotuja omia ruokia. Lopulta päästimme lapsen ravintolan lattialle hyörimään ja tutustumaan naapuripöydän täteihin. Lähtöaamulla palasimme vielä ravintolaan syömään aamupalaa. Luin netistä (lupaava lauseen aloitus), että joku oli syöttänyt laivan aamupuuroa lapselleen, joten emme ottaneet Nelsonille lähtöaamupuuroja mukaan. Olisi kannattanut – puuro oli niin suolaista, etten pystynyt syömään sitä itsekään. Onneksi oli melonia, ja maitoa riitti. Kuudelta eli liian aikaisin herätetty poika oli muutenkin vielä enemmän väsynyt kuin nälkäinen.

Muistelen buffet’a edelleen lämmöllä, mutta parasta laivamatkalla oli kuitenkin pienten pallomeri. Istahdimme sinne välillä toviksi koko perhe. Voi sitä riemua, joka Nelsonin silmistä loisti! Loputtomasti palloja!