Olen ajanut pyörällä kaikkina vuodenaikoina. Liukkaimmillakin talvipakkasilla sitkutin pyörällä kouluun, koska en missään tapauksessa halunnut kävellä yli neljää kilometriä lumituiskussa, varsinkaan, kun perillä piti olla kahdeksalta. Siispä pimeä metsätie, keskitalven kumottava kuu ja salaperäisesti hohtava hanki – lataamatta jäänyt himmeä pyöränvalo, keuhkoissa kirvelevä pakkasilma ja vuotava nenä, sitkuti sitkuti. Kun pääsin koululle, aurinko alkoi jo nousta.

Viime talvi oli ensimmäinen, jona en kertaakaan noussut pyörän selkään. Olen aika hyvä pysymään pystyssä jäisellä tiellä ja osaan kaatuakin aika turvallisesti, mutta en missään nimessä halunnut riskeerata pienen vauvan henkeä. Niinpä taitoin matkani yliopistolle jalkaisin, hyräillen Oravan laulua sillä lailla sisään- ja uloshengityksen tahtiin, Nelson kepeästi kohdussani kellien.

Kun syksy tuli, mieheni kuljetti vanhan punaisen Terässiipeni salaa työpaikalleen ja kunnosti polkupyörän siellä. Sen ketjut olivat niin ruosteessa, mudassa ja hiekassa ja niin löysällä, ettei pyörällä enää ollut viitsinyt ajaa, ketjutkin pomppivat aina pois paikoiltaan. En tiedä, kuinka vanha pyörä tarkalleen on, mutta muistaakseni äitini sai sen tädiltään, joka oli saanut sen ilmaiseksi työpaikaltaan – hän oli töissä Keskon varastolla, ja jonkun tarinan mukaan pyörä oli jäänyt trukin alle ja sen runko oli vääntynyt. Se on palvellut vammastaan huolimatta hyvin jo useita vuosia, ehkä vuosikymmeniä.

[tähän kuva pyörästä, kun (jos) tulee hyvä kuvaussää.]

Kyllä tämän vanhan sitkuttajan polkujalkaa sitten lämmitti, kun oli kaunis kirkas syyspäivä, taivas sininen ja puut oransseja, ja vuoden tauon jälkeen hyppäsin perintöpyörän satulaan ja polkaisin laulutunnille alta aikayksikön, hiukset tuulessa hulmuten. Tuntui kuin olisin ollut nuori taas. Ei ollut Nelsonia vaunuissa työnneltävänä, oli vain minä ja pyörä ja päässäni Egotripin Polkupyörälaulu.