Viime yönä hätkähdin hereille. Ehdin ehkä ajatella, missä vauva, kun kuului sellainen ääni, joka kuuluisi, jos kahdeksankiloinen hernesäkki putoaisi lattialle.

Olin yösyötöllä käynyt makaamaan sängyn reunalle, koska istuessa tuli kylmä ja selkä oli valmiiksi kipeä. Ihan vähäksi aikaa vaan, en minä nyt tähän nukahda.

Kylmä totuus tulvahti lävitseni, nousin sängystä salamana. EI EI EI EI EI EI EI EI EI. Nelson makasi suullaan lattialla ja huusi.

Heijailin lasta sylissäni, itkin varmaan itse enemmän. Ei hätää, ei hätää.

Eikä ollutkaan. Nelson rauhoittui pian isän syliin ja jo kohta naureskeli sängyllä meidän kanssa. Poika ei ollut moksiskaan tapahtumasta ja vaikutti siltä, että mitään vahinkoa ei ollut sattunut – seurasi katseellaan rannekorua, tavoitteli sitä ja otti sen käteensä samalla pienen vauvan tarkkuudella kuin aina ennenkin; söi ja nukahti tyytyväisenä.

Lueskelin keskustelupalstoja ja vauvanhoitosivustoja. Ei tarvitsisi lähteä sairaalaan, jos vauva olisi ihan normaalissa kunnossa putoamisen jälkeen. Laitoin varmuuden vuoksi puhelimeen hälytyksen parin tunnin välein, jotta heräisin varmistamaan, että Nelsonilla on kaikki edelleen kunnossa. Aivotärähdyksestä olisi kielinyt uupumus (yöllä ehkä vähän vaikea seurata, mutta Nelson heräsi harmittavan tuttuun tapaansa alle kahden tunnin välein), oksentelu ja ruokahaluttomuus tai esimerkiksi se, ettei lapsi juo (sairaslapsi.com).

Mutta poika on kunnossa, Luojan kiitos. Ihana, hyväntuulinen itsensä.