Monilla se tapahtuu paljon aikaisemmassa vaiheessa, meillä se tapahtui nyt: Äiti ja isä lähtivät kahdestaan syömään pumpulihääpäivällistä ja Nelson jäi mummon (eli anoppini) kanssa kotiin. Yhtä jännittävää päivää saa lähihistoriasta hakea.

Ajoitus on Nelsonin kanssa tärkeää. Parasta olisi, jos Nelson aterioitsisi juuri ennen lähtöä, jaksaisi seurustella ja leikkiä hetken ja sitten nukahtaisi ja heräisi vasta, kun palaamme kotiin. Näin ihanteellisesti täällä ei mennyt, mutta sen verran hyvin kuitenkin, että uskallan ottaa hyvillä mielin uusiksi. (Mummokin oli samaa mieltä.)

En voi kuvitellakaan, mitä olisi tapahtunut, jos olisimme joskus paljon aikaisemmin päättäneet lähteä yhdessä ulos. Kotona olisi voinut mennä ihan hyvin, mutta ravintolaillallisesta ei olisi kyllä varmasti tullut nautittua yhtään. Heti, kun olimme lähteneet, vatsanpohjalla alkoi myllertää ajatus Nelsonista kaukana äidin rinnasta. Tiesimme jo etukäteen, mitä söisimme (koska olin bongannut S-etukupongit asiakasomistajapostin seasta…), joten tilasimme ruuat heti juomia kyseltäessä. Syöminen sujui suomalaisia perinteitä kunnioittaen ripeästi ja pitemmittä puheitta, vaikka kyllä me yritettiin puhua vähän jotain näistä kahdesta avioliittovuodesta ja kiiteltiin toisiamme niistä ja kehuttiin ruokaa. Ei me ihan täysin osattu rentoutua, mutta kivaa oli silti.

Ihaninta oli kuitenkin avata kotiovi ja ottaa kenties ikäväänsä itkenyt Nelson-poika syliin, jossa se rauhoittui heti. En ihan heti halua tehdä tätä uudelleen, mutta onpahan nyt harjoiteltu muiden aikuisten hoivissa olemista! Ehkä ensi hääpäivänä voidaan olla vähän kauemminkin poissa – ja vähän vähemmällä stressillä.

Sain muuten kukkiakin! Enkä todellakaan jaksa mennä enää keittiöön näppäämään parempaa kuvaa!