Sain kesäkuun puolessa välissä kirjeen yliopistolta: ”Hyvä opiskelija, tervetuloa opiskelemaan aineenopettajan pedagogisia opintoja.” Olin pöllämystynyt ja tyytyväinen. Tunne oli se sama kuin silloin, kun lukee tenttikirjoista puolet ja saa vitosen.

Samassa tunsin pientä kriisiä siitä, että minun pitäisi sitten ehkä olla jokseenkin uskottava äidinkielenopettaja. Suomen kielen hallinnan pitäisi olla kunnossa, mutta kirjallisuuden puolella olen kenties yhtä uskottava kuin kuka tahansa vastavalmistunut ylioppilas: olen valinnut usein ne kaikkein lyhimmät kirjat ja saanut Tuntematonta sotilasta käsittelevästä esseestä kympin vain sen takia, että osasin kirjoittaa ja etsiä netistä tietoa Sotaromaanista. Itse romaania luin ehkä puoleenväliin. En ole lukenut Sinuhea enkä Seitsemää veljestä.

Ei kun olenpas. Luin Seitsemän veljestä viime kesänä, se oli tajuttoman hyvä.

Joka tapauksessa olen lukenut mielestäni aivan liian vähän suomalaista kaunokirjallisuutta. Siksi otin tämän kesän projektiksi – tittididii – Kalevalan.

Kipaisin runoeepoksen lähikirjastosta pian hyväksymiskirjeen saapumisen jälkeen. Ja koska olen kamalan innokas lainaamaan kaikkia kivan näköisiä ja kuuloisia kirjoja, nappasin mukaani myös Viron kansalliseepoksen, Kalevipoegin eli Kalevanpojan. (Luulin, että saisin lukea eepoksen viroksi. Olin vähän höpsö, totta kai se on suomennettu.) Kalevaloita oli hyllyssä hirveän paljon ja muistaakseni monella eri kielellä. Oli kiire bussiin, joten valitsin summamutikassa yhden ja kipitin äkkiä lainausautomaatille.

Kalevalani on uusi painos vuoden 1835 Kalevalasta, niin sanottu Vanha Kalevala. Alussa on Lauri Hongon johdanto, jossa hän muistuttaa, että Kalevaloita on tosiaan oikeasti olemassa viisi: Sikermä-Kalevala (1833), Alku-Kalevala (1833), Vanha Kalevala (1835), Uusi Kalevala (1849) ja Koulu-Kalevala (1862), jota silloin sitten luettiin. Uutta Kalevalaa luetaan kai nykyisin koulussa, ja tämä Vanha Kalevala on joku kauan unohduksissa ollut versio (tai jotain). Tämä Kalevala oli hyvä valinta, koska tässä on vähän vähemmän luettavaa, noin 10 000 säettä vähemmän kuin Uudessa Kalevalassa. Terveisin tuleva äikänope.

Ja tarkennukseksi nyt vielä: tykkään ihan oikeasti lukemisesta. Joskus kiireisenä sitä vaan on valittava se lyhyin ja joskus ihan huvin vuoksi vaan.

Olen nyt lukenut Kalevalan seitsemän ensimmäistä runoa, yhteensä niitä taitaa olla 52 (viimeinen on ”kahes neljättä”). Käsittääkseni tämä Kalevala on vähän vaikeakielisempi, mutta minulla ei kyllä ole mitään ongelmia tekstinymmärtämisen kanssa. Kalevala on jännittävä ja mystinen, vähän niin kuin sellainen, öö, joo, eepos. Laulu on Kalevalassa se juttu, jolla tehdään kaikki jutut. Väinämöinen esimerkiksi laulaa kuusen, sen latvaan kuun ja oksille otavan ja huijaa sitten Ilmarisen kiipeämään puuhun ja sitten laulaa tuulen viemään Ilmarisen Pohjolaan. Aikamoinen biisi.

Eeppinen kerronta on aika metkaa. Mitään turhia ei jaaritella. Luulisin, että Kalevalasta Pohjolaan on matkaa suunnilleen saman verran kuin Hämeenlinnasta Inariin, mutta se matka taittuu helposti yhdessä säkeessä, tietenkin runomitalla. Toisaalta taas turhia kyllä jaaritellaan, kun yksi asia pitää sanoa monta kertaa eri sanoin, niin kuin esimerkiksi viidennen runon alussa: ”Vaka vanha Väinämöinen / Kohta lähtevi kotia, / Pani varsan valjahisin, / Ruskian reen etehen, / Itse reuoksen rekehen, / Korjahan kohentelihen.” Tai en tietenkään voi olla varma, onko ”ruskia” tai ”reuos” tai ”korja” sama kuin heppa. Kalevalassa on siis myös tulkinnan varaa.

Ai niin, ja Väinämöisen suoniin mahtuu muuten älyttömästi verta: ”Vert’ on seitsemän venettä, / Kantokorvoa kaheksan, / Sun polonen polvestasi / Lattialle laskettuna.” Väiski on kova kaveri.

Entäs te? Onko Kalevala-kokemuksia? Kauniita muistoja, tuskaisia traumoja?