Vauvat on niin uusia, että niillä on tosi paljon ekoja kertoja: eka tissiateria, eka toisen äidin maito -ateria kun omalta ei vielä tuukaan tarpeeks, ekat pihkakakat, ekat sinappikakat, eka kylpy, eka Facebook-esiintyminen, eka kauppareissu.

Eka vaunulenkki.

En tiedä, kuinka jännittäviä vauvojen päivät niiden omasta mielestä on, mutta äidille ne on yleensä tosi jänniä. Esimerkiks niin jänniä että ekasta kakasta pitää ottaa ihan kuva, koska, no, onhan se sentään eka kakka. (Ei huolta, en aio jakaa sitä koko maailmalle täällä blogissa.) Joskus äitiä jännittää niin paljon, että se antaa ihan mielellään isälle kunnian olla se, joka työntää vaunut bussiin ekalla bussimatkalla. Ja tokalla. Ja ehkä kolmannellakin.

Mun tähänastisen äitiuran jännin päivä on ehdottomasti ollut viime torstai. Olin silloin vauvan kanssa julkisella paikalla kolmisen tuntia – ja huom, ilman isiä. Olin siis yliopistolla esittelemässä vauvaa opiskelukavereilleni ja hyödyntämässä ateriatukioikeuttani. Jännitin reissua jo hyvissä ajoin etukäteen. Miten ihmeessä hoidan imetyksen jotenkin säädyllisesti? Julkisilla paikoilla ei noin vaan heitellä kaikkia paitoja pois ja asetuta mukavasti sohvannurkkaan vauva rinnalla. Ja mitä jos kun se kakkaa? Missä siellä voi vaihtaa vaippoja? Miten osaan lähteä tarpeeksi aikaisin? Ja miten edes pääsen sinne yläkerran ravintolaan?

Ja hei: mitä jos joku näkee mut siellä ja ajattelee että hyi olkoon mikä teiniäiti?

Onneksi sain saattajaksi mieheni, joka lähti asioille ja jonka kanssa meillä sitten oli sama matka. Ei jännittänyt niin paljoa, kun oli joku tuki siinä, vaikka tiesin, ettei se tule edes sisälle asti. Yliopistolla sain kannustussuukon ja suuntasin sitten pääovista sisään. Apua mitä jos automaattiovi ei tunnistakaan kun mä tuun lähellemitämäsittenteen no niin se aukes. Bongasin heti pyörillä kulkevien luiskan, jolla pääsin hissin tasolle, jolla pääsin ylempään kerrokseen, jossa oli se ravintola. Ja kaverit, joiden mielestä vauva oli älyttömän pieni, vaikka se on kyllä kasvanut ihan silmissä. ”Tätähän vois tuijottaa vaan koko päivän!”

Saatiin varattua ravintolasta sellainen pöytä, jonka viereen sai vaunut kätevästi parkkiin. Ruoka haettiin vähän niin kuin vuorotellen. Vauva nukkui niin kauan, että ehdin syödä ja höpötellä ja kertoa synnytyksestä kuin mikäkin sotasankari. Blogini on kuulemma opettanut ystävilleni paljon enemmän raskaudesta ja synnytyksestä ja äitiydestä ja vauvoista kuin mikään muu (esim. Frendit) tähän asti. Saisinko jonkun awardin nyt tuohon sivupalkkiin?

Pari tuttua kävelee ohi, tulee onnittelemaan ja kurkkii vaunuihin. Jes, en ehkä ookaan vastuuton teiniäiti, vaan ihan hyvä ja vastuullinen aikuisäiti!

Mutta sitten se vauva herää. Vaikka olen panikoinut tissienpiilottelutaitoni takia monta päivää etukäteen, nostan nyt pojan äidillisen kylmän viileästi vaunuista, kaivan kolmannella kädelläni harson hoitolaukusta ja muutamassa sekunnissa meillä on täydellinen imetysmaja pystyssä. Vauva syö tyytyväisenä ja minä jatkan seurustelua niin kuin olisin tehnyt homman tuhat kertaa aikaisemmin.

Ja sitten se kakkaa. Lähistöltä ei löydy invavessaa, jossa olisi perusvarusteena myös hoitotaso. Heitän hoitolaukun olalle, vauvan toiselle ja marssin naisten vessaan, jossa vaihdan vaipan ja pesen pikku pyllyn niin kuin vanha tekijä. (No joo, onhan niitä tullut täällä kotona vaihdettua, mutta hei, pikkuisen on eri ympäristö!) Loukkaantukohan joku kun näki kakkavaipan ja sit vielä puolialastoman vauvan?

Istuskeltiin Alakuppilassa ja ihasteltiin vauvaa. Pistetään imetysmaja toisenkin kerran pystyyn. Kaikki menikin ihan hyvin!

Paitsi sitten se alkoi itkeä, kun puin sille ulkovaatteet päälle. Mitä kaikki nyt ajattelee! Sairaan noloa kun vauva huutaa, joo hei oon mä ihan hyvä äiti mutta kun tää ei vaan koskaan tykkää kun laitetaan pipo ja villapuku päälle! Huuto alkoi sitten olla niin kovaa, että otin lapsen syliin ja työntelin rattaita toisella kädellä eteenpäin. Ja sitten se hiljeni ja nukahti kärryihin.

Tehtävä suoritettu.