Persialainen ilon hetki

Kävin kirjastossa samalla, kun nukutin Nelsonia rattaissa. Eilinen kuume alkoi painaa päälle, joten sieppasin hyllystä tyrkyllä olevan Tolstoin Anna Kareninan ja lähdin bussilla kotiin.

Tuntui typerältä matkustaa bussilla vain pari pysäkinväliä, varsinkin kun bussissa oli jo toiset rattaat. Yritin näyttää kuolemansairaalta, jotta ihmiset ymmärtäisivät, eivätkä ajattelisi, että onpa siinä laiska äiti.

Olin huojentunut, kun toiset raattaat jäivät bussista samalla pysäkillä. Lähi-itäläisen näköinen veti kärrynsä ja niissä istuvan tyttärensä ripeästi kadulle, ja minä seurasin perässä. Ei ähinää ja puhinaa, ei anteeksipyytelyä.

Mies tapasi ystävänsä bussipysäkin lähellä. He tervehtivät toisiaan kovaäänisesti. Suuntasin itse kotia kohti. Pian kuulin, että joku kävelee takanani. Sitten alkoi kuulua iloista, kovaäänistä, ihanaa lähi-idänkielistä laulua:

[Adeshamininyaya] bo bo
[Habelichitinyaya] bo bo

[En siis todellakaan tiedä saatika muista, miten sanat menivät, mutta jotenkin näin; ja sitten ”bo bo”.]

Hymyilin. Ihanaa, että joku laulaa lapselleen, julkisella paikalla, kovaan ääneen.

Mies käveli rivakammin kuin minä (oli varmaan terve), ja kulki pian rinnallani. Hymyilin vieläkin.

”Ihana laulu”, sanoin.

”Kiitos”, mies vastasi. ”Pitää laulaa että hän oppi puhuta persian kieltä.”

”Aa, aivan.”

Mies kääntyi tyttärensä kanssa oikealle, minä jatkoin suoraan, hymyillen.