Sateenkaaria harmauteen

Lapsen arki on sateenkaari. Jossain vaiheessa värit haalistuvat ja jäljelle jää vain harmaa – ei mustaa tai valkoista – tai sitten sellainen oksennuksen värinen sössö. Sellainen muodoton öllöväri, jolla Simsin halvimpien talojen seinät on maalattu. Harmaa sinappi.

Arjen värinäkö on ihan ehdoton edellytys onnellisuudelle. Se, että näkee viikonloppuna tai hartaasti odotetulla ulkomaanmatkalla värejä, ei ole lainkaan vaikeaa, mutta ei maanantaivärienkään havaitseminen mahdotonta ole, edes marraskuussa. Omat arjen väriläiskäni ovat viime aikoina olleet pitkälti vauvan naurua ja uusia taitoja, mutta kyllä niitä muualtakin löytyy. Esimerkiksi seitsemänvuotiaan minun suurin kirjaimin kirjoitetuista päiväkirjamerkinnöistä:

”oli synttärit oli kivaa ja viaraita tuli paljon viaraita oli 10 kp niitten nimet olivat – –”
”Mulla tuli eilen angiina ja [siskolla] oli korva tulehdus ja [veljellä] oli korvatulehdus.”
”Tänään nähtiin neljä joutsenta ja aloin ajaa pyörällä kouluun aloitin sen eilen”

Esimerkiksi naapurin avulias nuorimies, joka piti hissin ovea auki, kun yritin änkeä sinne rattaineni. Kun keittiössä oli siistiä, koska olin jaksanut tiskata. Kun kuuntelin keinuvien pikkupoikien juttuja siitä, kuinka kova räjähdys voi olla. Kun astuin kuivan kuusenkävyn päälle, ja se rasahti ihanasti kengän alla. Kun löysin kauan ihailemani tyynyn alennusmyynnistä. Tai ihanan värikkäitä vauvanvaatteita kirpputorilta.

Joinain päivinä olen ehkä taitava löytämään värejä. Silloin ottaa positiivisista jutuista kaiken irti ja kuittaa negatiiviset olankohautuksella. Epäystävällisellä myyjällä oli ehkä huono päivä, ärsyttävä kellarinovi on nyt takana päin. Sitten tulee huono päivä, jolloin asetelma kääntyy toisin: negatiivisten tapausten painoarvo kymmenkertaistuu, positiivisia asioita ei huomaakaan. Viimeistään illalla yritän muistuttaa itseäni, että huomenna on uusi päivä (ja sitä paitsi Jumala on tänäänkin hyvä ja rakastaa minua, vaikka olisinkin ollut kiukkuinen ja pahalla päällä).

Mutta vauvat. Niille riittää niin vähä:

Kirjahylly. Tämän ihmeellisempää juttua ei maailmasta löydy.
Siksi sitä pitääkin muistaa katsella aina tissittelynkin ohessa.

 

Se äidin ostama tyyny. Ihana tyyny. Aah.

 

Hunajapurkki. Tämän nähdessään Nelson innostuu niin, että alkaa yleensä kiljua täyttä kurkkua
ja viuhtoo käsillään niin, että purkki on hetkessä lattialla.
 

Onneksi tämä on niin helppoa vauvoille, sillä iloinen vauva pelastaa harmaimmankin maanantain.