Suuntana iltarastit eli eka liikuntakerta
Okei, ihan ensiksi tahdon selventää, että en todellakaan ole koskaan ollut mikään urheilija, mutta liikunnasta vain tulee kiva olo, niin ihan siksi tykkään harrastaa sitä joskus. Liikkumisongelmanani on lähinnä ollut se, etten jaksaisi lähteä sinne jumppaan tai kuntonyrkkeilyyn tai lenkille, kun pitää vaihtaa vaatteita ja mennä ja oon kuitenkin myöhässä niin enmänytkehtaa. En ole myöskään mikään hissuttelija – täysiä on mentävä, kuolemaan saakka, läpi harmaan kiven ja sitä rataa.
Muutama viikko synnytyksen jälkeen kyselinkin sitten neuvolassa, että milloin tässä oikein saa alkaa liikkumaan. Halusin liikkua mahdollisimman pian, heti kun siltä tuntuisi, jos sille ei olisi mitään estettä. Ison mahan kanssa ei enää jaksanut eikä uskaltanut lähteä mihinkään, ja halusin kokea jo sen tunteen suorituksen jälkeen.
”No kannattaa mennä voimien mukaan, että ensin käy ihan vaan vaunulenkillä ja sillai, että ei mitään juoksua heti.”
Joo, ei kuulosta mun jutulta. Käveleminen kävelynä ja liikunta liikuntana. Appikin sanoi vaimonsa kanssa, kun puhuin liikunnan aloittamisesta, että ”et kai nyt vielä” ja ”odota nyt jälkitarkastukseen”. Okei, ajattelin, vaikka en jaksaisi odottaa toukokuun lopulle asti, siis siihen, että synnytyksestä olisi kaksi kuukautta.
Tänään sitten repäisin. Tai oikeastaan mieheni repäisi – se oli käynyt jo muutaman kerran iltarasteilla suunnistamassa, ja minä sitten puhuin, että ai että kun olisi kiva. Lähtöpisteellä pyöri kuulemma aina äitejä lastenvaunujen kanssa, ja mies sitten ehdotti, että minä ottaisin kartan ja kompassin ja emitin käteeni ja hän jäisi Nelsonin kanssa odottelemaan maaliin.
Tällaista suunnilleen. Kuva: CC Ville.fi.
Ja voi että se oli ihanaa! Valitsin kolmen kilometrin helpon lenkin, joka olikin helppo, koska rastilta rastille pääsi lähes kokonaan polkuja pitkin. Ja siellä minä sitten juoksin metsäpoluilla niin paljon kuin jaksoin, ja kävelin sitten, kun en jaksanut. Oli tuhat kertaa hauskempaa hölkötellä, kun oli joku juttu, jonka takia juoksi, eikä yrittänyt vaan painaa eteenpäin jotain asfalttilenkkiä. Olen kuitenkin elänyt elämäni ensimmäiset yhdeksäntoista vuotta metsien ja peltojen keskellä, joten kaupunkilenkkeily ei vain nappaa. Harjupoluilla sai viipottaa, haistella metsää ja ihailla järvimaisemia. Nam.
Sain töpöteltyä lyhyillä jaloillani rastit 32 minuuttiin, mikä oli ihan kelpo suoritus, koska pitkäkoipinen mieheni juoksee kolmen kilometrin rastit samaan aikaan. Sillä tosin ei ole ollut yhtä polkuisia ratoja, joten en siis missään tapauksessa ole yhtä nopea. Kaikki meni siis mainiosti, ja maalissa odotti miesväki, Nelson tyytyväisenä päiväunilla raikkaassa ilmassa. Odotan kyllä innolla ensi kertaa!
Hei, kaikki liikkumaan! Oman kunnon mukaan, mulla se oli tämä :)