Synnytys, osa 3: Tuhat ponnistusta
Synnytyshuone 16.
Me päästiin sairaalan uusimpaan synnytyshuoneeseen, joka oli kätilöillekin vielä vähän vieras. Huoneen nurkassa soi hiljaa radio. Kohdunsuu oli neljä senttiä auki.
Aloin melkein heti hengittelemään ilokaasua. Se auttoi, kunhan vain osasi aloittaa ajoissa ja hengittää oikein. Kiipesin jumppapallon päältä sänkyyn, kun ilokaasu alkoi pyörryttää ja väsyttää. Lopulta nukahdin maski naamalla, mikä johti sekavaan oloon ja siihen, etten kohta enää tajunnutkaan hengittää kaasua ainakaan oikeaan aikaan. Muistan itkeneeni kipua ja pelästyneeni ajantajun katoamista (joo, nukahdin, ehkä se johtui siitä). Peloissani sopersin sitten kaikenlaista: Meneekö kaikki hyvin? Voiko vauva hyvin? Mä en halua kuolla! Olin kuulemma myös kysellyt, ollanko jo perillä ja kauanko vielä ja milloin ollaan Lontoossa. Supisti. Sano mulle että hengitä.
Kätilö oli sitä mieltä, että otetaan järeämmät aseet käyttöön, kun ilokaasu pisti lähinnä pään sekaisin muttei vienyt supistuskipuja pois. Sain siis tipan käteeni ja selkäni pestiin epiduraalipuudutusta varten. (Olin jo kotoa asti ollut valmis ottamaan vastaan kaiken kivunlievityksen, mitä vain tarjottiin.) Anestesialääkärin tulo kesti, sillä oli joku toinen potilas. Ilokaasun kipua lievittävä vaikutus alkoi olla tipo tiessään, ja kärvistelin tuskissani sängyllä.
Lopulta lääkäri saapui. ”Nyt voi tuntua vähän painetta”. Joo ei haittaa, pikku paineet selässä oli aika pientä niihin supistuksiin verrattuna. Meni hetki, ehkä pidempikin, mutta kun puudutus alkoi tehota, olo oli taivaallinen. En tuntenut mitään. Verenpainetta alettiin mittailla aina silloin tällöin, ja sain taas nukkua vähän, kun olin hetkellisesti päässyt kivuistani.
Supistukset olivat edelleen kuitenkin aika heikkoja (en tajua, nehän sattui ihan sairaasti), sillä kolmen tunnin aikana kohdunsuu ei juuri ollut avautunut. Puoli kahdeksalta aloin saada oksitosiinia, ja kohta sain lisäannoksen epiduraalia. Ja taas nukuttiin. Ihana epiduraali.
Varttia vaille yhdeksän oksitosiinipitoisuuksia nostettiin. Puolen tunnin päästä tehtiin sisätutkimus – jee, yhdeksän senttiä! Kohta meillä on vauva!
Kohta – kolmen vartin päästä – kohdunsuu oli täysin auki. Voi taivas. Kohta pitää ponnistaa ja mä en varmaan jaksa. Kävin (kuulemma) vessassa. Ei sieltä varmaan mitään tullut. Ei niin. Piti katetroida.
Lisää supistuksia. Epiduraali ei enää vaikuttanut. AAAAAAAAAAAAAAAA!
Ehkä pari aata lisää. Sitten:
MÄÄ HALUAN TYÖNTÄÄ!
(Joo. Tollai mä sanoin, vaikka ponnistaahan se oikea verbi ois ollut. Pieleen meni.)
Olin sängyllä kontillani. Yövuoron kätilöopiskelija käski makaamaan.
EN MÄÄ PYSTY MAKAAMAAN!
Päädyin sitten ponnistusasemiin kyljelleni (esim. näin). En jaksanut itse pitää päällimmäistä jalkaa ylhäällä, joten mies sai hoitaa sen homman – ja hyvin hoitikin. Minä vain puristin sängynreunaa rystyset valkoisina ja huusin. Kätilö sanoi, että älä huuda. Just joo. Muttakunmuasattuuuuuuu! ”Vedä henkeä kunnolla ja pidätä sitä sitten samalla kun ponnistat.” Ööh, okei (AAAAAAAA) – mutta täähän toimii!
Sitä kesti puoli tuntia. Lapsen ponnistaminen ulos kohdusta sellaista reittiä, mistä sen ei millään järjellä pitäisi mahtua, tuntui vaan ihan perus kakkaamiselta. Paitsi että kakka olikin tosi kovaa ja halkaisijaltaan peruskakkaa tosi monta kertaa isompi.
”Hyvä, kulta, sää jaksat hienosti!”
MÄÄ EN JAKSA ENÄÄ!
”Ponnista vaan, mä tiedän että sä jaksat”, sanoi kätilö. Se tiesi, oli kuulemma nähnyt muidenkin jaksaneen. Okei. Vedä henkeä, sitten työnnä kakkaa sinne päin missä kätilön sormet tuntuu. HNNNGHH! Vielä. Ja vielä. MÄÄ EN JAKSA ENÄÄ! Hyvä, kulta! Ei enää kauaa! AAAAAAAAAAA! Ja vielä ja vielä ja vielä.
(Jossain välissä jotain höpinää pudendaalista ja pari pistosta alapäässä. Ei tunnu tepsivän.)
Okei, taas tulee. Nyt työnnän ihan kaikilla voimillani. Jaksan ehkä vielä kymmenen supistusta. (Onneksi en muistanut laskea.) Ei se tullutkaan vielä ulos. Nyt vaan kynnyksen yli. Työnnä kakka kynnyksen yli. Ei tuu. HNNNNNNNNNNNNNGGGGHHH! Ehkä seuraavalla. HNNNNNNNNNNNNNGGGGHHHAAAAAAAAAAAAAA! Ehkä seuraavalla. Ei se tuu ulos koskaan. Pitäiskö vaan pyytää sektioo?
Sitten sieltä pullahti jotain. Pää! Joo, ei kiinnosta, vielä tulee jotain lisää ja sattuu ja en jaksa. Hyvä, kulta!
”Voi kun sulla on nyrkit tulossa sieltä jo!”
Mitähän toi tarkoittaa. No, ponnistan vaan, kun vielä jaksan. (Se tarkoitti sitä, että lapsella oli nyrkit rintakehällä ja se repäisi ulos tullessaan mun välilihan, jota joku hoitaja luuli myöhemmin episiotomiaviilloksi. Nättiä työtä, poikaseni.)
Sain pökäleen puserrettua ulos. Kuului jotain hihkaisuja ja pienelle vauvalle lässyttäviä ääniä – ja sitten – kunnon parkaisu.
”Voi pieni kulta älä itke!”
Mitkä kivut? Mitkä 26 tuntia?
Ojensin kädet.
Tuu tänne rakas!
Meidän pieni suuri Jumalan punoma ihme.
******************************
Sitten synnytin reippaasti istukan, ja kätilöt ompeli ”pari hassua tikkiä”. Niin hassua, että olen jo useamman päivän istunut satulatuolilla.
Synnytys oli upea juttu. En oikein uskonut, että ne kivut katoaa heti, kun vauvan on saanut ulos – vaan kyllä ne katosi. Mua hoiti viisi mukavaa ja ammattitaitoista kätilöä, ja kaiken kukkuraksi – ehkä tärkeimpänä – mulla oli ihana mies pitämässä kädestä ja sanomassa, että ”hengitä sisään – ja ulos – ja sisään – ja ulos” ja ”hyvä kulta, vähän vielä”.
Voisin ponnistaa joskus toisenkin pökäleen.
Synnytyksen kesto: 25 h 54 min. Vaihe I: 25 h 8 min, vaihe II: 36 min, vaihe III: 10 min.