Toddler blues
Omistettu niille, jotka kokevat saman. olette kaikesta huolimatta älyttömän upeita äitejä.
Tammikuussa kävi niin, että aloin ihailla ystävieni elämää: Toistaiseksi lapseton nuori aviopari, joka saa opiskella ja tehdä töitä niin paljon kuin sielu sietää ja viettää sunnuntaipäivän sängyssä lempisarjamaratonin merkeissä, jos niin haluaa. Sinkku, jolla on paljon ihania ystäviä, mutta ei ketään, joka kyselisi perään. Ja sitten minä: 8-kuiseen lapseensa sidottu äiti.
Minäkin haluaisin tehdä kaikkea. Valvoa myöhään, nukkua pitkään, lukea kokonaisen tenttikirjan vikana päivänä, saada ja toteuttaa hulluja ideoita, ottaa äkkilähtöjä, harrastaa seksiä (huiii). Mutta minä vain syötän, leikin, pottailen, siivoan, laitan ruokaa, pesen pyykkiä ja kakkapyllyjä, tiskaan, menen ajoissa nukkumaan, jotta jaksan herätä aamulla vauvan kanssa. Miksi pitikin saada tämä lapsi? Elämä olisi niin ihanaa ilman.
En minä halua tätä elämää. En minä halua tätä lasta.
Arvatkaa, jos ette tiedä, miltä tuntuu huomata, että ei haluakaan elämäänsä omaa poikaansa. Joo, oikein, tosi pahalta tuntuu. Huonoin äiti ikinä.
Mieskään ei heti ymmärtänyt, kun puhuin hänelle asiasta. (Syy oli minun: puhuin hänelle asiasta myöhään illalla, siis sellaiseen aikaan, että neljältä herännyt ei enää pysy kärryillä eikä ajattele selkeästi.) Onneksi lopulta kuitenkin mies tajusi, mitä tarkoitin. Tuntuu siltä, että arki lapsen kanssa on kurjaa, ja toivon, etten olisi tullut raskaaksi silloin puolitoista vuotta sitten. Mutta Nelsonia minä kuitenkin rakastan, enkä ikimaailmassa halua luopua hänestä – tai miehestäni, vaikka sinkkuelämä näyttääkin välillä niin ruusuiselta. Ja silti tuntuu pahalta, ja tuntuu pahalta, koska tuntuu pahalta. Ja tuntuu vielä ihan äärettömän pahalta, koska olen niin huono äiti, etten edes lastani halua.
Tammikuussa kävi sitten niinkin, että arki alkoi taas tuntua kivalta. Joululomat loppuivat, mies palasi töihin ja kaverit opiskelemaan. Harrastukset lähtivät käyntiin, palasin luentosalin penkille kahdeksi tunniksi viikossa. Samalla blues hävisi jonnekin, ja elämästä tulikin ihanaa. Olen ihan hirveän onnellinen tästä kaikesta, mitä minulla nyt on. Ja ne asiat, joita minulla ei ole, saan elämääni joskus tulevaisuudessa.
Tässä vielä kuvia mun ihanasta pojasta. Ai niin, ja blogihiljaisuus ei sitten ole seurausta tästä äitiyskriisistäni, vaikka siltä näyttäisikin – blogi ei ole ihan prioriteettilistan kärjessä. Se on hyvä asia, koska se tarkoittaa sitä, että mulla on jotain tekemistä.
Nelson lempipuuhissaan: Kukkuu-leikkiä pyykkien takaa.
Nelson lempipuuhissaan 2: Äidin puuvärit lattialle yksitellen.
Nelson lempipuuhissaan 3: Soittaa ksylitolipastillirasiaa!
Äiti avaa: ”Ota vain yksi”. Ottaa viisi. Saa yhden suuhunsa ja hymyilee onnellisena.