Töttöröö!

Onnea Nelson, neljä kuukautta!

Ihan kuin olisit ollut täällä aina ja juuri tuollainen: pömppömasu höpöttelijä, joka liikkua kihnutat leikkimatolla, nostelet jalkojasi, punget istumaan, kiljut riemusta kun sinua heitellään ilmaan.

Mutta ei. Neljä kuukautta sitten olit suoraan sanottuna, anteeksi vain, rääpäle. Osasit syödä ja nukkua ja ehkä vähän tuijotella. Aloit aina itkeä, kun sinua puettiin ulos. Nyt vain pipo harmittaa joskus, ja sekin vain hetken.

Okei, on niitä rääpäleempiäkin vauvoja nähty. Painoit syntyessäsi 3610 grammaa ja olit 50 senttiä pitkä. Päänympärys, nettimammojen puheessa ”pipo”, oli kaiketi sirot 34,5 senttiä. Nyt olet jo helposti tuplannut painosi 7605 grammaan, venynyt 63,5 senttiä pitkäksi, ja se pipokin on jo 42 senttiä. Vauvanmyssyjä on lipastossa iso kasa käyttämättömänä. Kun katselen pikku bodejasi, ajattelen, että ne ovat varmasti kutistuneet.

Lukuhetki Pallero-kissan kanssa.

Neljä kuukautta sitten on jossain kaukana takana päin, ehkä jo jossain toisessa ulottuvuudessa. Nyt keskityn tähän hetkeen, tähän Nelsoniin, joka osaa juuri nämä jutut ja nauraa juuri näille jutuille, sillä jos vain odotan sitä konttaavaa, perunaa syövää, kävelevää, uimaan oppivaa, pyöräilevää, omat kengännauhansa sitovaa Nelsonia – unohdan tämän pojan.