Helsingin keskusta on ihan sairaan ahdistava paikka. Sen huomaa siitä kun joka suunnasta vilisee kiireistä (ja kireistä) toimistotätiä ja -setää, teinilaumoja kauppakasseineen ja kaikkien muiden lokerikoiden edustajia noiden kahden välistä. Niin, ja kassajonoista puhumattakaan. Ne seinät kaatuu mun päälle ja siellä on liian vähän tilaa.

Ex-pomon tapaaminen on vähintään yhtä ahdistavaa. Henkilön, jolle on sydämellään työskennellyt, saamatta mitään kiitosta. Ja kun hänet jälleen tapaa muutaman kuukauden jälkeen työsuhteen päättymisestä, no – se on ahdistavaa.

Ihmiset tuijottaa. Se ei kuulu hyviin käytöstapoihin. Olenhan tässä viimeiset kaksi viikkoa ollut tuijottavien silmäparien alla, mutta se on ihan ymmärrettävää (ja jokseenkin imartelevaa) vieraassa maassa. Mutta meidän Suomessa. Ihmiset tuijottaa, eikä edes peittele sitä. Onneksi koti on kuitenkin nämä neljä seinää, jossa saa olla turvassa toisten ihmisten katseilta, ihan omilla ehdoilla.

Ihmiset on tyhmiä. Tai ne tekee tyhmiä asioita. Tähän ei nyt mitkään sanat riitä.

Toivotaan loppuviikolle enemmän tilaa, vähemmän ahdistavia tilanteita ja huonokäytöksisiä ihmisiä, toivotaan että tyhmätkin ihmiset lopettaisivat tyhmien tekojen tekemisen.  

PS. En ole täysin toipunut matkan jälkeisestä masennuksesta.

Sincerely yours – ja siihen nimmari alle.