Silloin itkin onnesta
Hayao Miyazakin Liikkuva linna, lapsuudessani ihastusta ja kummastusta herättänyt elokuva. Nyt luultavasti ikuisiksi ajoiksi sydämessäni elämäni merkittävimmäksi elokuvaksi muodostunut elämys. En voi ikinä unohtaa sitä naurun, ilon ja surun kyynelten määrää.
Eräänä iltana muutamaa päivää ennen todella epämiellyttävän kuuloista kohduttomuustutkimusta löysin itseni monen tunnin Youtube-selailujen keskeltä muistelemassa suurella kaipuulla näkemiäni Miyazakin elokuvia. Henkien kätkemän olin katsonut vuotta aiemmin ja se oli tehnyt uskomattoman vaikutuksen minuun. Uskaltaisinko palata Liikkuvaan linnaan, josta olin lapsena pitänyt ehkä vielä enemmän? Tarina oli kuitenkin jälkimmäisessä ollut mielestäni todella monimutkainen, enkä ollut sitä oikein ikinä tajunnut joiltain osin.
Tutkimus oli ohi ja olin kotona. En ollut kerennyt edes jännittää sitä, sillä päässäni oli pyörinyt vain illalla odottava elokuvaelämys. Jotenkin tiesin jo etukäteen, että ilta muuttaisi käsitykseni siitä, millainen on hyvä elokuva. Etsin japaninkielisen, englanniksi tekstitetyn, version elokuvasta, sillä vihaan toisen päähenkilön nimeä englanniksi. Howl, ulvonta. Kuvaava nimi, mutta japaniksi paljon parempi. Hauru. Kaunis sanottuna lempeästi, huudettuna kipakasti. Hauru, vähän niinkuin hauras, aivan kuten nimen kantajakin. Vastakohtaiset äänteet. Ensin pehmeä Hau ja sitten yllättävän terävä ru. Aivan kuten kantajansakin, enemmän kuin miltä aluksi näyttää. Japani on minulle myös aina Miyazakin kieli.
Sitten play ja tunteiden vyöry. Ensimmäistä kertaa tajusin koko tarinan monine tasoineen, henkilöiden motiivit ja itse juonen. Tajusin, kuinka kaunista animaatio voikaan olla. Ensimmäiset onnen kyyneleet tulivat heti alussa, kun elokuvan teema alkoi soida. Se on niin kaunis. Sitä olen kuunnellut lähes joka ilta ennen nukkumaan menoa. Liikkuva linna on myös hurjan hauska. Vaikka kuulostaakin, että olen itkenyt koko ajan, oikeasti nauroin enemmän. Elokuvan loppukohtauksen muistin tarkalleen. Sitä ei voi sanoin kuvailla. Silloin itkin onnesta.
Elokuvan kaupungit ja kuningaskunta kiehtoivat kauneudellaan ja salaperäisyydellään. Haluaisin tietää niistä paljon enemmän, mutta tässä törmään suureen ongelmaan. Elokuvahan on tehty Dianne Wynne Jonesin kirjan pohjalta ja kirjalla on jatko-osiakin kaksi eli minulla olisi tähän periaatteessa mahdollisuus, mutta pelkään kirjaa. Kirjan sanotaan olevan todella erilainen kuin elokuvan. Olen niin elokuvan lumoissa vielä kuukauden katsomisen jälkeenkin, että en voi antaa minkään rikkoa tätä tunnetta. Toisaalta, maailma kiehtoo minua. Uskallanko lukea kirjat? (Jos jollain teistä on vastauksia, kertokaa toki.)
Olen huono jakamaan elämyksini, enkä tee sitä mielelläni. Olen pienestä pitäen ollut varovainen kertoessani esimerkiksi lempikirjoistani. Varsinkin tuoreeltaan en halua puhua kirjasta tai elokuvasta, jos se on herättänyt minussa erityisiä tunteita. Välillä innostun suosittelemaan kirjoja, mutta silloinkin pelkään, että joku ei pidäkkään kirjasta. Lapsellinen pelko, mutta minulle tulee tyhmä olo, kun joku romahduttaa pilvilinnani ja pakottaa palaamaan maan pinnalle. Haluan vaalia kokemuksiani Liikkuvasta linnasta omassa sydämessäni. En voisi kuvitellakaan katsovani sitä uudestaan alle vuoteen tai kenenkään muun kanssa. Toisaalta rakastan puhua elämyksistä muiden kanssa, mutta jotkut kokemukset tuntuvat liian henkilökohtaisilta jakaa. Samaan kategoriaan menee myös Miyazakin Henkien kätkemä, mutta sen voisin ehkä joskus edes harkita katsovani jonkun kanssa. Liikkuva linna on minun ja vain minun.
Jotta ei kuitenkaan menisi liian yksioikoiseksi (tämä oli siis ironiaa, tämä vaikuttaa jo nyt ristiriitaisimmalta postaukselta ikinä), voin suositella Liikkuvaa linnaa kaikille paitsi lapsille. Lastenelokuvaksi se on mielestäni liian monimutkainen ja pelottava. Lapsille taas Henkien kätkemä on paljon parempi. Katsokaa Liikkuva linna ajan kanssa, ilman mitään leffaillan kliseitä karkkeineen ja poppareineen ja katsokaa se japaniksi.
Mutta miksi kirjoitin tällaisen tekstin? Miksi kerroin täysin päättömästi tajunnanvirralla, tarkistuslukematta ja laittamatta varmaan yhtään pilkkua oikealle paikalle Liikkuvan linnan hienoudesta? Jos olisin halunnut vain suositella, olisin kertonut tarkemmin teemoista ja juonesta, jotka ovat vertaansa vailla. Miksi paasasin siitä, etten halua jakaa kokemuksiani, ja silti jaan ne? Siksi, että haluan käsitellä tunteitani ja tapani käsittelyyn on kirjoittaminen. Raaka, käsittelelemätön kirjoittaminen. Julkaisen tämän tekstin, sillä haluan jollain tavalla tuoda vahvat tunteeni hyvään tarkoitukseen. Haluan jakaa tunteeni nimettömänä teille, sillä en voi jakaa niitä läheisilleni. Haluan kirjoittaa itselleni muistiin, miltä minusta tuntuu juuri nyt. Haluan näyttää, kuinka hieno voi olla animoitu elokuva. Haluan osoittaa rakkauteni ja kiitollisuuteni Hayao Miyazakin Studio Ghibliliä ja elokuvan musiikin säveltänyttä Joe Hishaisia kohtaan. Kiitos.
https://youtu.be/owddukdxFv4