Kohtuutonta
15-vuotiaana, kun kuukautiseni eivät olleet vielä alkaneet päätin alkaa ottaa asiasta selvää. Harrastin paljon urheilua, olin laiha ja helposti stressaantuvaa tyyppiä, joten en pitänyt kovinkaan erikoisena niiden alun viivästymistä. Eräänä iltana googletin kuitenkin ”kuukautiset eivät ala” ja päädyin tälle: http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk01115 sivulle. Oirekuvausta lukiessani sisimmässäni tiesin, että tämä se on. Olin murrosiän uteliaisuudessa tutkinut itseäni ja en ollut ikinä oikein hahmottanut emätintäni. Nyt löytyi syy: sitä ei ole. Eikä kohtua.
Päällimmäiset tunteet olivat suru ja häpeä. Tuona iltana radiosta tuli Ellie Gouldingin How Long Will I Love You? ja itkin lapsiani, jotka eivät tulisi ikinä syntymään. Kerroin muutamalle parhaalle kaverilleni ja he kehottivat menemään lääkäriin. Ajan varaaminen kuitenkin pelotti niin paljon, että onnistuin siinä vasta kaksi vuotta myöhemmin. Katsoin tarkasti gynekologien kuvia ja mietin, kuka vaikutti lempeimmältä ja lopulta sain varattua ajan.
Lääkärissä pelotti hirveästi, vaikka olin lähes varma tuloksista. Käynti muodostui kuitenkin vieläkin kamalammaksi kuin oletin. Ultraäänikuvia ei saatu otettua mahan päältä joten ne piti ottaa peräsuolen kautta. Gynekologikaan ei osoittautunut yhtään niin lempeäksi tyypiksi kuin oletin. Loppujen lopuksi sain elämäni kamalimmat uutiset töksäyttäen ultraäänilaite perseessä. Että jes. Kun hatarin jaloin poistuin tutkintahuoneesta, vastaan tuli nainen kaksosvauvojen kanssa. Juoksin kyyneleet silmissä ulos.
Kunnon itku tuli kuitenkin vasta, kun kerroin äidille. Olen aina ollut vähän isin tyttö, jote hänelle en todellakaan pystynyt kertomaan itse. Olin viereisessä huoneessa enkä kuullut edes puheensorinaa, mutta tiesin, että nyt äiti kertoo niinkuin olimme sopineet. Ilta oli aivan kamala. Kaverini olivat ihania ja sanoivat niin kauniita asioiya, että itkin vain enemmän. Poikaystäväni oli todella surullinen ja huolissaan puolestani. Isäni tuli myöhemmin juttelemaan kanssani ja näin hänen itkevän.
Muiden huoli onkin ollut tuosta illasta lähtien pahinta ällöjen tutkimusten lisäksi. Päätin melkein alusta asti, että en tee diagnoosistani suurempaa asiaa kuin se onkaan. Diagnoosi on kohdun ja emättimen puutos. Ei lapsettomuus, ei loppuelämä ilman seksiä, ei kuolema. Minulla ei ole kuolemaan johtavaa syöpää, olen liikuntakykyinen ja minulla on mahdollisuus saada lapsia. Aika hyvä mahdollisuus itseasiassa, sillä lapsettomuus on tiedossa jo näin aikaisin. Minua eivät uhkaa vaikkapa synnytyskomplikaatiot yli 30-vuotiaana, joiden jälkeen lasten saanti olisi oikeasti vaikeaa, sillä adoptio-ohjelmiin ei pääse enää niin ”vanhana” ja komplikaatioiden takia kohtu on saatettu joutua leikkaamaan. Ei lasten saanti ja äitiys ole tietenkään silloinkaan mahdotonta, mutta oma tilanteeni ei tunnu yhtään vaikealta tuohon verrattuna.
Eniten voimaa vaativatkin lääkärikäynnit ja tutkimukset. Magneettikuvausta varten minun piti ottaa peräruiske ja tutkimusten ajaksi minuun pursotettiin geeliä tosi epämiellyttäviin paikkoihin. Kotikaupungissani ei myöskään osata hoitaa emättimen puutosta vaan joudun käymään yliopistollisessa sairaalassa toisessa kaupungissa. Olen tavannut vain kaksi oikeasti mukavaa lääkäriä, jotka eivät ole töksäytelleet jotain uskomattoman törkeää. Kouluterveydenhoitajamme pasmat menivät niin sekaisin, kun kerroin diagnoosistani, että hän lohdutti sanomalla ”Eihän tuo äitiys nyt ole niin suuri osa naisen elämää. Voit elää kenties jopa täydempää elämää ilman lapsia.” Teki mieli vastata ”Anteeksi, mitä vittua?”
Olen kuitenkin kehittänyt toimivan systeemin, jonka ansiosta en enää pelkää lääkäriä. Aina gynekäynnin tai tutkimusten jälkeen saan tehdä koko loppupäivän ihan mitä haluan. Viime lääkärikäynnin jälkeen laitoin lempiruokaani ja katsoin jakson lempisarjaani, jonka olin säästänyt ihan vain sitä varten. Magneettikuvausten jälkeen söin suklaata levyn ja luin Kotiopettajattaren romaania. Pyrin aina myös näkemään ystäviäni tällaisina päivinä. Näin en kerkeä jännittää lääkäriä, kun odotan niin innolla sen jälkeen seuraavaa ohjelmaa.
Vaikka minulla on asiat ihan hyvin tällä hetkellä, niin ei ole kaikilla. Kohdun puutos on pysäyttävä uutinen. Emättmen puutos hävettää suunnattomasti. Ja juuri siksi kirjoitinkin tämän postauksen. Diagnoosi on harvinainen (yhdellä 5000:stä syntyneestä tytöstä), mutta Suomessakin meitä on kuitenkin aika monta. Haluan kertoa kaikille, etenkin muille samassa tilanteessa oleville, omista kokemuksistani ja tunteistani. En halua enää ikinä lukea kolumnia, joka on otsikoitu ”Antakaa henkari, kaivan koukulla kohtuni ulos” – 30 asiaa, joita nainen ajattelee menkkojen aikana. Kiitti vaan päivän piristyksestä Rea Haverinen! Toivoisin, että edes yksi kohduton lukisi tämän tekstin ja saisi vertaistukea. Tahattomasta lapsettomuudesta kärsiville on myös vertaistukiryhmä Kohtuuttomat ry.
Lapsettomuus, menkat ja sukupuolielimet ovat tabuja yhteiskunnassamme ja se tekee diagnoosista ja sen käsittelemisesta vielä vaikeampaa. Tämän tekstin kirjoittaminen oli vaikeaa, mutta nyt olo on hyvä. Olen saanut sanottavani sanottua.