Miksi minulle sinäkin olet vain heijastus peloistani

On kaksi satua joille olen koskaan itkenyt. Toinen on Muumeissa oleva luku Viimeinen lohikäärme, jossa Muumipeikko löytää maailman viimeisen lohikäärmeen ja haluaa ottaa sen ystäväkseen asumaan huoneeseensa. Lohikäärme on kiutenkin onneton ja haluaa lentää pois. Nuuskamuikkunen selittää surulliselle Muumipeikolle, että lohikäärme haluaa lentää vapaana kuten hän itsekin. Myös Nuuskamuikkunen sanoo tarinassa lähtevänsä etelään etuajassa, mutta päättää onneksi toisin. Toisen sadun nimi on Samettipupu. Se kertoo pienestä pojasta, jonka paras kaveri on pehmopupu ja pupu, jonka näkökulmasta tarinaa kerrotaan, rakastaa poikaa sydämensä pohjasta. Poika kuitenkin sairastuu ja hänen vanhempansa heittävät pupun pihalelujen joukkoon. Poika paranee, mutta ei leikikkään enää vanhan ystävänsä pupun kanssa vaan on unohtanut tämän kokonaan. (Vähän noloa myöntää, mutta itkettää ihan kamalasti vain kirjoittaakin tätä)

Suurin pelkoni onkin jäädä yksin. Se on tällä hetkellä typerä pelko, sillä minulla on läheisiä ystäviä, rakastava poikaystävä ja suhteeni vanhempiini on läheinen ja lämmin. Pelkään kuitenkin koko ajan, että tilanne muuttuu ja minut hylätään kuin Samettipupu ja Muumipeikko. Olen päättyneissä ihmissuhteissani usein ollut se, joka on välittänyt enemmän ja olisi toivonut suhteen jatkuvan. En ole valmis päästämään irti edes ihmisistä, jotka eivät välitä minusta ja jotka eivät ole hyvää seuraa. Esimerkiksi mentyäni lukioon sain uusia ystäviä, mutta yläasteaikaiset ystäväni, joista osa tuli jopa samaan lukioon eivät niinkään. He eivät ymmärtäneet, kun selitin, että haluan olla vielä heidänkin kaverinsa, vaikka minulla on muitakin ystäviä. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, he ovat sulkeneet minut porukastaan ja vaikka olenkin huomannut elämänarvojemme ja -katsomuksemme olevan erilaisia, haluan (tässä kohdassa mietin pitkään, mitä edes haluan) toisaalta olla heidän kaverinsa ja toisaalta toivon ettemme olisi ikinä tunteneet, sillä silloin en olisi tullut ikinä näin hylätyksi. Herää tietenkin ajatus, että suljinko itse itseni ulos olemalla muiden kaveri. En se kuitenkaan ollut minä, joka lopetti viesteihin vastaamisen ja teki Whatsapp-ryhmän, jossa olivat kaikki muut paitsi yksi.

Eräs hyvä ystäväni sanoi, että hei anna olla, et tarvitse tuollaisia ”ystäviä” mihinkään  ja hän on oikeassa ja haluan ajatella juuri noin. Eniten sattuukin varmaan se, että pelkään kaikkien elämässäni nyt olevien ihmisten haipuvan samanlaisiksi menneisyyden varjoiksi. Haluaisin koko ajan kuulla olevani jonkun paras ystävä. Olen monesti sanonut jonkun olevan minulle tärkeä ihan vain saadakseni kuulla heidän vastaavan, että minäkin olen heille. (Olen kyllä oikeasti välittänytkin siis näistä ihmisistä, en ole sentään valehtelemaan ruennut) Mittaan jatkuvasti omaa arvoani sillä, mitä muut minusta ajattelevat ja nimenomaan siten, että kuinka monelle olen rakas, tuntemattomien mielipiteet eivät niinkään kiinnosta. Haluan vain saada rakkautta, mutta pelkään jatkuvasti menettäväni sen lähteen. Ajattelemalla näin, työnnän ne varmaan itse pois.

 

(Löysin muuten huipun Youtube-kanavan, ihania covereita!)

Miksi minulle sinäkin olet vain heijastus peloistani

joku kanssani sinut jakaa

enkä selviä veloistani