Varoitan sinua jo kirjeeni alussa. Kirje sisältää pyyntöjä, joita en voisi ikinä esittää sinulle tai kenellekään oikeasti, sillä ne ovat ristiriitaisia, epäreiluja ja itsekäitä ja niin ovat myös tunteeni koko tilannettamme kohtaan. Tämä kirje on totuudenmukainen kuvaus niistä sekä siitä, mitä haluaisin sanoa sinulle, mutta en ikinä voi.

Sillä hetkellä, Rakas Ystävä, kun sait diagnoosin vakavasta masennuksesta muutuin ystävästä ärsyttäväksi ylihuolehtivaksi isosiskoksi. Kaipaan sinua suunnattomasti joka päivä. En masentunutta, valehtelevaa ja laihduttavaa sinua vaan sitä sinua, joka olet oikeasti. Sitä, jonka kanssa olimme parhaita kavereita jo eskarissa, sitä, jonka löysin ala-asteen viimeisillä luokilla uudestaan, sitä, jonka kanssa meillä on uskomattoman huonot ja rivot vitsit ja jolla on koko maailman kaunein nauru. Masennus et ole sinä eikä se määrittele sinua. Olet kuin kaksi eri ihmistä, joista toinen et ole oikeasti sinä, vaikka niin luuletkin. Vihaan nähdä sinua humalassa, sillä silloin olet juuri se väärä. Vihaan nähdä sinua humalassa, koska pelkään, että teet itsellesi pahaa. En halua  enää juosta perässäsi huutaen ”Laita se veitsi pois!” Pelkään, että viillät humalassa viimeisen kerran.

Missä olet, Rakas Ystävä? Päästä minut taas lähellesi. Syksyllä kerroit minulle kaiken tilanteestasi. Nykyään valehtelet aina, kun kysyn. Tiedän ettei kaikki ole ”ihan ok”. Valehtelet sen jälkeen lisää ja sanot ettet ole koskaan valehdellut minulle. Puhu minulle totta, kestän sen kyllä. Älä suojele enää läheisiäsi valehtelemalla. 

Olet kuin lasipatsas. Olet kuin vahvinta terästä. Lähtiessäsi psykiatriselle osastolle itkit sylissäni pienenä ja linnunluisena vapisten kuin haavanlehti nyyhkytysten voimasta ja minä halusin vain suojella sinua sylissäni kaikelta maailman pahalta ja itseltäsi. Olet kuitenkin vielä elossa, vaikka en siihen kykenekkään ja se on omaa ansiotasi.

Mutta kuinka saisin sinut toivomaan, että parantuisit? Olen seurannut vierestä, kuinka olet kuihtunut kasaan päivä päivältä, kuinka oksentamisesta johtuvat ruhjeet rystysissäsi ovat pahentuneet ja arvet kehossasi lisääntyneet. Olen ollut aivan voimaton tekemään mitään. Parantumisen täytyy lähteä sinusta, mutta voi kuinka olenkaan toivonut, että voisin tehdä jotain asian eteen. Juoksisin koko maailman ääriin, virkkaisin tuhat pannulappua tai tekisin miljoona uutta keksintöä, jos se vain auttaisi sinua, Rakas Ystävä. Kuinka monesti olenkaan toivonut, että voisin tehdä jotain konkreettista auttaakseni sinua. 

Tämä paljastus on kaikkein rajuin: välillä minulla on mennyt totaalisesti hermot sinuun. Olen ollut sinulle todella vihainen. Miksi juot humalaan, miksi oksennat laihtuaksesi, miksi et ota apua vastaan? Olen vihannut sinua ja toivonut, että oikea Rakas Ystäväni tulisi takaisin. Olen ollut todella väsynyt, todella toiveikas ja todella toivoton. Et saa kuitenkaan syyttää tästä itseäsi, kuten et myöskään vanhempiesi ja veljiesi tuskasta. Sinun tehtäväsi ei ole huolehtia heistä, vaan heidän sinusta.

Meistä on otettu muutama vuosi sitten kuva, jossa istut sylissäni, kädet kaulani ympärille kiedottuna. Katsomme toisiamme ja olemme juuri purskahtaneet nauramaan, emmekä mihinkään pieneen hihitykseen vaan kovaääniseen huutonauruun suut auki ja koko hammasrivistö esillä. Se kuva on suosikkini kaikista yhteiskuvistamme. Olemme suoraan sanottuna rumia kuvassa, mutta se on todella pysäyttävä. Olemme onnellisia. 

Tunnen itseni aivan videon jänikseksi. Paras ystävä on mennyt jonnekkin, jonne ei voi itse seurata. Jäniksen tavoin pohdin usein: ”Oh simple thing, where have you gone? / I’m getting old and I need something to rely on / So tell me when you’re gonna let me in  / I’m getting tired and I need somewhere to begin” (lainaus kappaleen sanoista, ei suoraan videosta) Toivon, että joskus heräsit ja näkisit elämän kuten videon karhu.

Älä enää oksenna, viillä, ota yliannostusta tai vihaa itseäsi. Ja viimeisenä kaikkein tärkein: älä jätä minua, Rakas Ystävä.