Tuuliviirin tunnustuksia

Maanantai oli yksi elämäni parhaista päivistä. Aurinko paistoi, teoriakoe meni läpi, sain ylioppilaskirjoituksista laudaturin, kävin ihanalla lenkillä ja isä yllätti antamalla käteen uuden puhelimen. Tiistaina sain ensimmäistä kertaa ikinä rahaa kirjoittamisesta ja summa ei ollut ihan pieni. Olin onneni kukkuloilla. Torstaina huutoitkin sängyssä äidilleni uupumustani.

Olen nukkunut viimeiset 2-3 viikkoa todella huonosti, ollut kiireisempi kuin koskaan, stressannut matikasta, bilsasta, yhteiskuntaopista, urheilusta (kuka keksii laittaa yhdet kauden tärkeimmistä kisoista päivälle ylioppilasjuhlien jälkeen…) ja suuuuuresta kouluun liittyvästä projektista, josta olen päävastuussa ja jos emme saa sitä määräaikaan mennessä valmiiksi joudun kulkemaan useammassa yrityksessä palauttelemassa heidän antamiaan mainosrahoja. Olen nukahdellut tunneilla enemmän kuin koskaan ja kerran jopa koekuuntelussa (sain silti 18/20, sinä päivänä olisi kannattanut lotota). Ensimmäistä kertaa ikinä olen mennyt lähes lukematta kokeeseen. Ihmissuhderintamallakin jouduin vaikeaan tilanteeseen, jossa niin paljon erilaisia jännitteitä kasautui yksittäsiin synttärijuhliin, että siitä olisi saanut loistavan novellin. Reagoin tilanteeseen omalla tavallani huutamalla muille, itkemällä hysteerisesti ja urheilemalla monta tuntia kaatosateessa niin kovaa etten meinannut väsymykseltäni päästä enää kotiin takaisin. Way to go minä.

Eräs ystäväni on samassa kierteessä: yöllä ei saa stressiltä unta, päivällä ei jaksa tehdä mitään, yöllä kukkuu myöhään hereillä, mutta ei saa silti mitään aikaan ja loppujen lopuksi menee ahdistuneena nukkumaan. Paitsi, että kyseessä on ystäväni, hän on myös erityisen tärkeä sen suuren kouluprojektin onnistumisen kannalta. Olenkin yrittänyt tukea häntä kaikin voimin huomaamatta omaa väsymystä ollenkaan.

Poikaystäväni luki puoliksi naureskellen keskiviikkoaamupäivänä Iltasanomien juttua henkisestä huonovointisuudesta  (http://www.iltasanomat.fi/terveys/art-2000001186611.html) ja sanoi, että minun pitää varoa. Jopa opettajat olivat sanoneet, että teen liikaa töitä. Tiesin itsekin alitajuntaisesti, että kaikki ei ole hyvin. Tajusin sen kuitenkin vasta eilen.

Olen kuitenkin ollut myös todella iloinen, kuten maanantaina ja tiistaina. Nauttinut auringosta, nauranut kavereiden kanssa ja odottanut kesää. Nyt kaikki aktiviteetit vain ahdistavat. Matikan laskut, treenaaminen, treenaamattomuus, sängyssä makaaminen, sängyssä makaamattomuus… KAIKKI. Nukkumaan mennessä sydän lyö niin kovaa, että sen tuntuu tulevan rinnasta ulos. Itkemisen kynnys ei ole ikinä ollut näin alhainen. Toisaalta, kun poikaystävä hymyilee ja kutittaa, aurinko paistaa tai saan kehuja, kaikki on kunnossa. Eihän loppuunpalaminen tällaista voi olla?

Edit: Unohdin autokoulustressin. Vaikka läpäisin teoriakokeen, olen silti paska kuski. Ajatuskin inssistä kiristää rintaa.