Välimaastossa

Totun olosuhteisiin nopeasti.

Liiankin nopeasti, että jopa itsekin havahdun heikkoina hetkinä mietiskelemään ”sohva”- mielikuvaa. Sohvalla lämmin kainalo. Hän odottaa siinä syli auki, minua varten, minua kutsuen, ja vielä hymyn kera. Köllähdän siihen varoen, nautiskellen, herran käsi pitää minusta kiinni varmoin ottein, laitan silmät kiinni, imen kaiken maskuliinisen tuoksun, käteni silittäää herran vatsaa ja hukun siihen lämpimään hyvänolon tunteeseen. Onko mitään täydellisempää? 

Nukahdan siihen lämpimään turvalliseen syliin. Kauhusta kankeana herään kuolat pitkin poskia ja miehen paidassa järkyttävä märkä läntti. Romanttista, eikö? 

Mennään täysin toiseen ääripäähän. On oikeasti välillä ihanaa olla yksin. Tiedättehän sen olon, kun ei ole tilivelvollinen kenellekään? Voit mennä minne haluat ja tulla milloin haluat, tehdä mitä ikinä huvittaa mitään sen enempää selittämättä. Raskaan päivän jälkeen voi riisua vaatteet ja vaihtaa ikivanhoihin reikäisiin kotivaatteisiin. Kulkea kotona hiljaa, sanomatta kellekään mitään. Paitsi, että jopa silloinkin välillä pölötän itsekseni. Tiedättekö mikä on myös parasta? Voi keskellä yötä siivota tai jumpata, jos semmoinen inspis tulee. Voit juoda kokonaisen litran mehua ilman valittamista siitä, että olet juonut kaiken. 

On ihanaa, kun voi ajatella vain itseää ja lapsia. Ei muita. Olen nimittäin aina jättänyt itseni viimeiseksi. Aina muut ovat menneet minun edelle ja nyt on jotenkin vapauttavaa huomata millainen nainen minusta on tullut. Olen ihana nainen! Vaikka sen olen aina tiennyt, mutta nyt se asia on korostunut entisestään. 

Mutta!

On perseestä, kun kotona ei ole ketään odottamassa tai ei itse odota ketään. On perseestä tehdä ruokaa pienelle porukalle. On perseestä kävellä kadulla yksin. On perseestä katsoa iltaisin telkkaria yksin. On perseestä, kun kukaan ei lämmitä sinua kylmyyden iskies.

On perseestä välillä olla SINKKU!

Myönnän…