Aamulla täyden metron hiljaisuus tuntuu kivalta ja saan jatkaa rauhallista aamua omissa ajatuksissani. Iltapäivän metrossa hiljaisuus tuntuu ihmeelliseltä ja välillä kammottavalta. Kuin zombiet matkustamassa naamioituneena ihmiseksi. Olemmeko oikeasti niin hiljaista porukkaa vai huomaanko hiljaisuuden vain hiljaisuudessa?

Katselen usein ohimennen kanssamatkustajia ja yritän arvuutella heidän elämäntilanteitaan. Mihin he ovat matkalla ja mistä he tulevat. Ovatko he naimisissa, meneekö joku hakemaan lapsiaan päiväkodista, onko joku juuri eronnut ja katkeroitunut vai työhönsä kyllästyneitä ja irtiottoa suunnittelemassa, onnellisia vai onnettomia.

Joskus mietin, että miettiikö joku samaa ja näkyykö se minusta, että olen pienituloinen yksinhuoltaja matkalla kotiin. Vai näkevätkö he mielenrauhaa ja onnellisuutta, itsenäisyyttä ja hajamielisyyttä.

On niin helppoa sanoa minkälainen toinen on, vaikka ei edes tunne häntä. Median ja somen myötä, jokaisen mielipide, asenne ja tietämys ovat juuri sitä oikeaa faktaa. Milloin meidän ennakkoasenteet ovat alkaneet vaikuttaa niin paljon, että yhden julkaisun myötä voidaan oman oikeutuksen kautta määritellä jonkun toisen ihmisyys?

Metrossa ihmisen olemus, kieli, vaatetus ja moni muu ulkoinen seikka saa minut pohtimaan tämän kanssamatkustajan elämää. Monesti jään itselleni kiinni omista ennakkoasenteista. Jospa annetaan jokaisen olla oma itsensä, koska ilman toisia, emme tietäisi kuka oikeastaan on “minä itse”.