Äitienpäiväahdistus
Äitienpäivä lähestyy. Ahdistaa. Pitäisi leipoa kakku. Eilen kuuntelin huvittuneena miten tyttäreni yritti saada miestäni auttamaan häntä äitienpäiväkakun leipomisessa. Luulisin, että tyttäreni yritti saada miestäni mukaan kakunleipomiseen siksi, että tyttäreni tietää että en pidä leipomisesta. Jos ei olisi allergioita, en varmaan leipoisi koskaan vaan ostaisin kaiken valmiina. Mutta kananmunattomia kakkuja on vähän hankala löytää valmiina. Eli leivoin silloin kun on ’pakko’ eli syntymäpäiviksi, isänpäiväksi ja sitten äitienpäiväksi. Koska tyttäreni ei saanut miestäni mukaan kakunleipomiseen, tarjouduin leipomaan sen kakun yhdessä tyttäreni kanssa. Ajattelin, että eihän se nyt niin paha, minusta on mukava puuhailla kaikenlaista yhdessä tyttäreni kanssa.
Kaupassa leipomistarvikkeita kärryyn kerätessä tunsin kalvavaa ahdistuksen tunnetta. Vaikka en nauti leipomisesta, tai siis välttelen sitä, niin ymmärsin, että eihän se kakunleipominen ole se, mikä minua ahdistaa. Minua ahdistaa äitienpäivä. Vaikka olen äiti. Tai siis juuri siksi. Koen epäonnistuneeni siinä missä eniten halusin onnistua. Äitinä olossa.
Yritin kovasti olla hyvä äiti. Tai edes siedettävä. Mutta eräänä päivänä oli pakko katsoa tosiasioita silmiin ja myöntää, että en pärjännyt poikani kanssa. Että hänen olisi parempi asua jossain muualla kuin kotona.
Poikani syntyi ns. terveenä, yhdeksän pisteen lapsena, mutta varsin pian huomattiin, että hän ei kehity normaalisti. Tuli tutkimuksia ja tuli diagnooseja. Aivojen rakennepoikkeamia ja kehitysvammaisuus. Poikani oli oikeastaan ensimmäinen kehitysvammainen ihminen, jonka kanssa olin isommassa määrässä tekemisissä. Vuosien varrella olen oppinut hyväksymään poikani kehitysvammaisuuden, se ei ole ongelma. Mutta poikani aggressiivisuuden kanssa en ole edelleenkään sinut. Poikani toi vuosien varrella väkivallan näkyväksi ja tuntuvaksi meillä kotona. En tottunut siihen koskaan. Yritin kyllä, asenteella, kärsivällisyydellä, sisulla, milloin milläkin, mutta ei auttanut. Aggressiivinen käytös ahdistaa ja häiritsee minua edelleen. Ja lopulta se teki mahdottomaksi poikani asumisen kotona.
Vaikka en joka päivä aktiivisesti ajattelekaan asiaa, niin tiedostan, että äitiydessä epäonnistuminen ahdistaa minua joka päivä. Äitienpäivä konkretisoi asian, mutta ei varsinaisesti synnytä ahdistusta. Minua ahdistaa, äitienpäivänä ja kaikkina muinakin päivänä se, että minusta ei ollut pitämään huolta pojastani. Siitä jota niin kovasti toivoin ja jonka syntymästä olin niin kovin onnellinen. Empaattiset ihmiset lohduttavat minua sanomalla, että ei kukaan olisi pärjännyt. En usko, että se on totta. Joku olisi varmasti pärjännyt. Olisi osannut toimia paremmin tai hänellä olisi ollut suurempi sietokyky tai jotain. Mutta oikeastaan minulle ei ole juurikaan väliä sillä olisiko joku toinen pärjännyt vai ei. Tietysti on kilttiä lohduttaa minua ja kertoa, että en minä ollut sen huonompi kuin muutkaan vaikka kaikki meni näin. Olen toki kovin kiitollinen tällaisista ystävistä. Mutta ei muiden pärjäämisellä ole niin suurta merkitystä minulle, minä taisin aina olla niitä, jotka keskittyvät omaan tekemiseen. Niin hyvässä kuin pahassa. Ei minua ahdista se, että pelkäisin muiden tuomitsevan minut siksi, että en pärjännyt poikani kanssa. Minua ahdistaa omat ajatukseni. Minua ahdistaa, koska minun itseni mielestä minun olisi pitänyt pärjätä poikani kanssa paremmin.
