Muisto, valemuisto ja valokuva
Jokin aika sitten Hesarissa oli mielenkiintoinen juttu valemuistoista ja siitä kuinka ihmisten muistoihin voi vaikuttaa ja jopa synnyttää kokonaan uusia ’muistoja’ eli valemuistoja. Minusta on ollut aina mielenkiintoista, kuinka eri ihmiset voivat muistaa saman asian kovin erilailla. Olen miettinyt, että mistä se johtuu ja mitenköhän jokin kuulemani juttu oikeasti meni. Erityisesti mieleeni on jäänyt yksi tällainen kokemus.
Vuosia sitten osallistuin yhdelle valokuvauskurssille ja siellä yksi vanhempi rouva, jonka lapset olivat jo aikuisia, kertoi, että hän oli ollut perheen valokuvaaja. Lähes kaikki hänen lastensa lapsuuden kuvat olivat olleet hänen ottamiaan eli hän siis puuttui niistä kuvista. Lasten isä oli kuulemma ollut kovasti urasuuntautunut, ei mikään perheelle omistautunut tyyppi ja nimenomaan äiti oli huolehtinut lapsista ja viettänyt heidän kanssaan muutenkin aikaa. Mutta heidän perhealbuminsa oli täynnä kuvia, joissa isä leikki lasten kanssa.
Tämän rouva selitti asiaa siten, että hän tykkäsi kuvata lapsia (kuten kaikki äidit) ja usein tarina meni niin, että hän työnsi isälle jonkun lelun käteen ja käski hänet samaan kuvaan lasten kanssa leikkimään. Hänestä nämä leikkimiskuvat olivat olleet niin söpöjä ja niitä oli siis paljon. Rouvan kertomuksen mukaan isä ei ollut lasten kanssa muuten niin touhunnut ja leikkinyt. Mutta isossa osaa kuvista hän siis esiintyi leikkimässä lasten kanssa.
Valokuvat olivat tärkeitä koko perheelle ja siksi niitä oli katseltu yhdessä paljon myös vuosia myöhemmin. Tämä rouva kertoi hätkähtäneensä, kun yksi hänen lapsistaan oli sanonut, että isä leikki meidän kanssa aina kun me olimme pieniä. Hänen muistinsa mukaan juttu ei siis ollut mennyt näin, vaan että se oli nimenomaan hän, äiti, joka leikki lasten kanssa ja isä teki suurimman osan ajasta omia juttujaan. Asiaa mietittyään tämä rouva oli tullut siihen tulokseen, että perhealbumit kuvat olivat syynä siihen, että lapset muistivat nimenomaan isän leikkineen heidän kanssaan.
Niin tai näin, niin minulle jäi mieleeni, että meni se juttu miten tahansa, niin ehkä valokuvilla ja niiden katselulla voidaan tosiaan vaikuttaa siihen mitä ihmiset muistavat. Kyse oli valokuvauskurssista, joten keskityimme keskustelussa ja pohdinnoissa siihen, miten voimakkaita tavalliset arkea kuvaavat valokuvat voivat olla. Ja ennen kaikkea siihen, että se mitä valitaan kuvattavaksi, voi vaikuttaa meihin ja ajatuksiimme vielä vuosien päästä.
Koska jokaisen muistikuva on subjektiivinen, niin kuka enää vuosien jälkeen oikeasti tietää miten se juttu meni. Olkoonkin, että kertojia oli vain yksi, niin minä kuulin siellä kurssilla kaksi erilaista puolta samasta tarinasta, mutta en esimerkiksi sitä miten isä muisti sen ajan. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla vielä se, olisiko se asettautunut näiden kahden tarinan väliin vai tukenut niistä toista. Vaikka en tiedä asiaa, niin mielenkiintoista näitä erilaisia juttuja on kuulla ja pohtia.
