Siis miksi ei onnistu?

Viikonloppuisin tykkään aamukahvia juodessani selata sisustus- tai naisten lehtiä. Hiljattain luin jostain lehdestä eräästä pariskunnasta. He viihtyivät mökillään ja kertoivat jutussa omista tavoistaan viettää siellä vapaa-aikaa. Heillä oli tapana kohottaa yhdessä malja mökille saapumisen kunniaksi. Ajattelin sitä lukiessa, että voi miten ihanalta tuo kuulostaa ja jatkoin lukemista. Hetkeä myöhemmin havahduin ajattelemaan asiaa enemmän. Alkumaljan kohottaminen viikonlopun tai loman aloittajaisiksi kuulosti minusta siis ihanalta, se olisi kiva hetki, jolloin pysähdyttäisiin hetkeksi nauttimaan olosta. Siis juuri tuollaisesta pitäisin, jos vain…  Hetkinen, siis mikä minua estää toteuttamasta tuota? Juu, meidän perhe-elämämme on välistä (vai oliko se aina) aika rauhatonta, kuten niin monen muunkin lapsiperheen. Eihän siitä tulisi mitään, aina on joku haluamassa jotain tai repimässä muuten johonkin suuntaan. Mutta miten niin ei tulisi? Siis eikö todellakaan löytyisi muutamaa rauhallista minuuttia maljan kohotukseen? Tietenkin irtoaisi. Pitäisi vain valita sopiva hetki.

Ensin täytyisi (tietenkin) saada tavarat purettua ja muut alkutoimet (jääkaapin käynnistys, takan sytytys  yms.) tehtyä. Tai ei välttämättä tarvitsisi, mutta olisi varmaan kumminkin hauskempaa, jos ne olisi tehty eikä painaisi tekemättömien asioiden listalla. Mutta alkutoimien jälkeen voitaisiin hetkeksi rauhoittua ja kohottaa yhdessä malja: skumppaa tai jotain muuta juhlavaa. Tai, jos alkutoimien jälkeen ei vielä onnistuisi löytämään muutamaan rauhallista minuuttia, niin viimeistään kuopuksen nukkumaan menon jälkeen, meillä on tilaisuus maljojen kohottamiseen rauhallisessa tunnelmassa.  Se nyt ainakin onnistuisi.

Vähän myöhemmin havahduin miettimään tätä ajatusketjua. Miten ensimmäisenä tulee mieleen, että tuo olis ihanaa, mutta ei onnistu. Koska joku tylsä realiteetti tai vastaava tulee väliin. Toki tuon ensimmäisen ajatuksen jälkeen rupesin miettimään, että josko onnistuisiko sittenkin. Miettimään sitä, että miten tämän saisi onnistumaan ja mitä se vaatisi. Voisiko ongelmia joko kiertää tai toimintoa hieman muuttaa siten, että kokonaisuus säilyisi kuitenkin mielekkäänä ja tavoittelemisen arvoisena? Loppujen lopuksi aika monta juttua saa onnistumaan (ainakin sovellettuna), kunhan ei vain lannistu heti ensimmäiseen mieleen tulevaan tylsään ajatukseen, että ’olis kyllä kiva, mutta…’.

Tätä aloitusmaljan kohottamista ei siis vielä ole keritty toteuttamaan mökille menon kunniaksi, mutta aikomus on kova! Saa nähdä onko niin nautinnollista ja ihanaa kuin kuvittelen. Myönnän, että mielikuvissani ilma on kaunis, ei mitään ikävää sadetta tai muuta latistavaa tekijää ole läsnä (kuten joskus todellisuudessa voi olla). Jos sää on huono, niin voihan sitä maljaa kohottaa kuistilla katoksen alla tai vaikka sisällä.

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään

Luistelusta ja itsensä toteuttamisesta

Lapsena kävimme luistelemassa varsin paljon. En koskaan pitänyt itseäni mitenkään hyvänä luistelijana, mutta näin myöhemmin olen ymmärtänyt, etteivät ne kaikki ’luistelutemput’, joita silloin osasin olleetkaan niin helppoja. Moni niistä ei onnistu minulta enää tänä päivänä. Luistelu vaatii tasapainoa, kropan hallintaa ja jonkin verran rohkeuttakin. Kaikki näistä ovat minusta hyviä asioita. Ehkä juuri tasapainon kehittäminen tai edes ylläpito saa minut lähtemään luistelemaan. Tai siis kyllä minä myös tykkään luistelusta, mutta se ei ole se liikkeelle paneva voima minulle, helpompi on laittaa aikaa johonkin, minkä kokee hyödylliseksi. Vaikka en olekaan kovin hyvä luistelija, niin luistelussa on jotain mikä minua kiehtoo. Luistellessa minulle tulee aina hyvä olo.

Ehkä minun aivoissani on piilossa haave jääprinsessasta, ainakin ihailen tavattomasti taitoluistelijoiden kaunista luistelua ja tapaa kantaa kroppaansa. Ei minusta varmasti koskaan tule jääprinsessaa, mutta luistellessa koen kuitenkin toteuttavani itseäni. Luistelu edustaa minulle jotakin, jota teen siksi, että tykkään siitä. En siksi, että olisin siinä hyvä ja se tuntuisi siksi hyvältä. Enemmänkin päinvastoin, minusta tuntuu, että saan jotain siitä, että luistelen vaikka en ole siinä hyvä enkä usko edes juurikaan kehittyväni.  Luistellessa minua hymyilyttää ja minulla usein soi päässä jostain ikivanhasta laulusta napattu rivi ’I still believe in all my dreams and all that I can be’.

Jotenkin se on voimauttavaa, että tekee mitä tahtoo, ei anna omien heikkouksien pysäyttää itseään vaan jatkaa eteenpäin pää pystyssä vaikkei niin loistokkaalta näyttäisikään. En tiedä miksi koen sen niin voimauttavana. Ehkä siinä on kyse itsensä voittamisesta tai epämukavuusalueelle menemisestä. Tai sitten siinä on kyse vain keskittymisestä tämän hetken tekemiseen (keskittymättä en nimittäin pysy pystyssä) ja paluusta hetkeksi lapsuuden maailmaan. Tai sitten siinä on kyse oman epätäydellisyyden hyväksymisestä, siitä että riittää sellaisena kuin on ja että ei haittaa vaikka ei olisikaan hyvä kaikessa.

Suhteet Oma elämä Liikunta Ajattelin tänään