Kiireestä ja haahuilusta

Minä en pidä kiireestä. Siksi yritän tehdä aikatauluni niin, ettei tule kiire. Tietenkään se ei aina onnistu, mutta useimmiten kyllä. Teen tietoisesti vähemmän, jotta ei tulisi kiireen tunnetta. Ajattelen siis, että on parempi keritä vähemmän ja nauttia enemmän. Jollekin kiire voi sopia ja tuntua hyvältä vaihtoehdolta, mutta minä en kuulu näihin ihmisiin, minua jatkuva kiire ärsyttää ja stressaa.

Kiireettömyyden lisäksi pidän haahuilusta, se on melkein sama asia kuin kiireettömyys, muttei ihan kuitenkaan. Haahuilu mielestäni tarkoittaa sitä, ettei tarvitse ottaa toiminnasta täysiä tehoja irti vaan että esim. kaupassa voi kierrellä ja keräillä ostoksia ilman kiirettä ja kulkureitin optimointia. Voi pysähtyä tutkimaan jotain uutta tuotetta ja miettiä uusia vaihtoehtoja. Siis haahuilu kaupassa tarkoittaa sitä, että voi rauhassa kuljeskella ympäriinsä, mennä sinne ja tänne, missä nyt kulloinkin arvelee löytyvän jotain kiinnostavaa tai mitä tulee kulloinkin mieleen. Ja jos kassalla on pitkä jono, niin sitten on. Jonottaessa voi vaikka lukea puhelimesta uutisia tai sitten vain seisoskella ja ajatella jotain mukavaa.

En minäkään toki aina onnistu välttämään kiirettä. Välillä tulee tilanteita, että täytyy vaan painaa pipona paikasta toiseen eikä aina ole mahdollista vaikuttaa tarpeeksi aikatauluihin. Mutta kaiken kaikkiaan, vaikka elän ns. ruuhkavuosia, niin harvoin minulla on kiire. En silti suostu myöntämään, että saisin vähemmän aikaiseksi kuin joku muu. Tykkään kyllä lähes koko ajan tehdä jotain, mutta rauhassa ja omassa tahdissa, ilman ylimääräistä stressiä. Yleensä pyrin vähän miettimään, että mihin sen vuorokauden 24 tuntia käytän, missä järjestyksessä asiat kannattaa tehdä, mikä on oleellista ja voiko jonkun asian jättää tekemättä.

Mutta siis jos joku pitää kiireisestä elämästä tai tuntee olevansa silloin tehokas, niin ei se minua toki häiritse. Jokaisen kannattaa miettiä, mikä on juuri itselle hyvä rytmi ja tahti. Ja varmaan on niinkin, että se voi vaihdella eri elämänvaiheissa.

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään

Mistä kumpuaa hiljainen epävarmuuden tunne?

Minä olen joskus (vai oliko se aika usein) miettinyt, että miksi aina välillä takaraivon valtaa sellainen kalvava epävarmuuden tunne. Siis mistä se kumpuaa? Usein se liittyy johonkin edessä olevaan muutokseen, päätökseen tai uuteen suuntaan, jonka olen päättänyt tehdä. Siis silloinkaan en yleensä epäile itse päätöstä, mutta huomaan, että joku epävarmuus minussa on, kun mielen valtaa heikko epävarmuuden tai pienuuden tunne. Silloin tunnen itseni kovin haavoittuvaksi vaikka mitään varsinaista uhkakuvaa ei olisikaan näkyvissä. Tai sitten se uhkakuva ei liity tai kosketa minua itseäni vaan jotain minua lähellä olevaa, joko asiaa tai ihmistä. Yleensä pystyn kyllä ohittamaan sen enkä useinkaan anna sen vaikuttaa omaan toimintaani, mutta läsnä se silti usein on. Ja kyllä se sitten aikanaan häviää, mutta sen merkitystä olen miettinyt.

Onko minussa itsessäni jokin puoli, jota en ymmärrä tai osaa ottaa huomioon? Ilmeneekö hermojärjestelmäni herkkyys tällä tavoin vai onko kyse jostain muusta? Tiedän toki, että hermojärjestelmäni on kovin herkkä reagoimaan ärsykkeisiin ja tunteisiin ja vaikka tunteet ovatkin rikkaus, niin ne voivat olla myös kuormittavia. Arvostan ympärilläni niitä ihmisiä, jotka ymmärtävät minussa tämän herkkyyden. Siis niitä, jotka ottavat huomioon, että en kestä ihan mitä vain. Jotkut, jotka eivät tunne minua niin hyvin, nimittäin erehtyvät luulemaan, että minun niskaani voisi kaataa mitä tahansa, koska yleensä ulkoinen olemukseni säilyy persoonalleni tyypillisesti vakaan ja rauhallisen oloisena. Että kyllä minä sen kestän. Mutta ei kukaan kestä, ainakaan rikkumatta, mitä tahansa.

Välillä tämän epävarmuuden tunteen vallatessa mieltä tunnistan oman turvallisuushakuisuuteni, mutta en usko, että kyse on kuitenkaan kokonaan pelkästään turvallisuushakuisesta ajatusmallista. Ehkä tuollainen epävarmuus elää meissä kaikissa, toisissa voimakkaampana kuin toisissa ja ehkä toiset pystyvät elämään sen kanssa paremmin kuin toiset. Vaikka en antaisikaan tuolle tunteelle valtaa vaikuttaa toimintaani, niin siellä se usein kuitenkin on, välillä voimakkaampana ja välillä taas sitä ei havaitse juuri lainkaan. Mutta siis minulle ei ole ihan täysin selvinnyt, että mistä se kumpuaa ja ennen kaikkea mikä on sen merkitys? Onko se joku varoitusääni, jonka on tarkoitus suojella minua? Vai onko se muistutusääni siitä, että vaikka elämässä on niin paljon menetettävää, niin silti niin kauan kun tärkeät asiat (tai ainakin suuri osa niitä) säilyy, ei kuitenkaan ole mitään hätää. Sekin on kovin tärkeä asia muistaa elämässä ja siitä toisaalta kumpuaa sellainen turvallisuuden tunne, että elämä kantaa.

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään