Syksy on saapunut, eikä vaan syksy, vaan loppusyksy. Marraskuu on minusta kuukausista ankein, silloin yhdistyvät kaikki ne piirteet, joista en syksyssä niin välitä. Ruska on ohi ja säätä värittää lähinnä vesi- tai räntäsade. Voisin hyvin olla ilman.

Alkusyksy vielä menee, silloin on hauska seurata luonnon valmistautumista talveen ja itselläänkin on mieli korkealla. On sellainen kuvitelma, että kiva kun talvi tulee ja tämä talvi varmasti on kiva, paljon lunta, ei liikaa pakkasta ja hyvät hiihtokelit. Tai ainakin luistelukelit. Marraskuussa tämä positiivisuus on enää muisto, on jo kyllästynyt syksyyn ja usein huomaa ajattelevansa, että tulis nyt se talvi, tämä sade ja pimeä alkaa jo kyllästyttää.

Marraskuussa huomaan kuinka pimeys vaikuttaa minuun. Olen riippuvainen valosta. Se vaikuttaa mielialaani, vireystilaani, nukkumiseen ja syömiseenkin. Kaksi jälkimmäistä ei ole niin ongelmallisia, mutta mielialan ja vireystilan laskusta en tykkää. Arkinen puuhailu muuttuu rasittavaksi ja tuntuu, että kaikenmaailman ongelmia ilmaantuu enemmän kuin kotitarpeeksi.

Muutamana vuonna olen hoitanut syksyn ja valonpuutteen ankeuttamaa oloani korvavalolla. Siitähän sanotaan, että se on ihan humpuukia (humpuuki on muuten mielestäni kiva sana). Voi ollakin, en osaa sanoa varmasti. Mutta sen osaan sanoa, että minua se auttaa. En ole järin innostunut syömään ylimääräisiä kemikaaleja ja poikani silmät ovat sen verran valonarat, että en ole enää uskaltanut käyttää kirkasvalolamppua, ainakaan kotona. Käytän korvavaloa muutamana aamuna viikossa ja olo kohenee välittömästi. Jos käytän korvavaloa liian usein, niin silloin minulle tulee nukkumishäiriöitä, muuta ylivireyttä en ole huomannut sen aiheuttavan. Sinänsä minulle on ihan sama, mihin tämä vireystilan nousu perustuu, todelliseen vai lumevaikutukseen eli minua ei ollenkaan häiritse vaikkei perustuisi mihinkään, niin kauan kuin tapahtuu.