Lapsuudessani vietin kesäisin aikaa äitini kotiseudulla ja minun lisäkseni siellä temmelsivät samaa ikäluokkaa olevat serkkuni. Meistä kaupunkilaisista oli aina tavattoman hauskaa päästä sinne ja asiaan varmasti myötävaikuttivat myös serkkuni. Aina oli sopivaa seuraa ja edelleen vaikka nykyisin näemmekin harvoin, tunnen yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan. Kotiin lähdön hetkellä olin aina vähän kateellinen serkuilleni, jotka saivat jäädä sinne. Toki ymmärsin, että heidän arkensakaan ei ollut pelkää iloista temmeltämistä kauniissa ympäristössä kavereiden kanssa, mutta kuitenkin lähtöhetkeen ja kaupunkiin palaamiseen liittyi aina hieman haikeutta.

Vuosia myöhemmin, kun olin jo aikuinen, vanhempani rakennuttivat tänne pienen saunamökin. Vietimme siellä perheeni kanssa aikaa kesäisin silloin kun lapseni olivat pieniä. Myöhemmin siirryimme käyttämään Saimaan saaressa olevaa, vain kesäkäytössä olevaa mökkiä ja vierailut täällä harvenivat. Lähinnä käymme täällä talvisin kerran, tai korkeintaan kaksi, talvessa.

Eilen saavuin tänne ja pitkästä aikaa oli vähän omituista olla täällä kesällä. Edelleen aistin, ja nautin tavattomasti, siitä rauhasta mikä täällä on. Tavallaan se on kuitenkin myös haikeaa. Mieleeni tulvii muistoja niistä ajoista, kun lapseni olivat pieniä ja silmissäni näen heidät edelleen täällä temmeltämässä. Kumpikin lapseni piti paikasta ja lähti tänne mielellään, mutta erityisen tärkeä paikka tämä oli pojalleni. Hän rakasti tätä paikkaa ja mökkiviittomasta muodostuikin hänelle tavattoman tärkeäksi. Päiväkodin täditkin tiesivät jo monta päivää etukäteen, jos olimme menossa mökille viikonlopun viettoon, niin innokkaasti hän viittoi mökkiä ja odottamista.

Myöhemmin pojalleni tuli yhä enenevässä määrin käytösongelmia ja niiden kanssa tunnemme olevamme voimattomia. Pojallani, joka on kehitysvammainen, on monenlaisia ongelmia, mutta arkeamme käytösongelmat rasittavat ehdottomasti eniten. Muiden hänen ongelmien kanssa kyllä pärjäisimme, mutta nyt kun hänellä on ikää ja fyysistä kokoa, mutta ei ymmärrystä tai hitustakaan itsehillintää, olemme käytösongelmien kanssa voimattomia. Monta asiantuntijaa tai terapeuttia on yrittänyt niitä ratkoa, mutta huonolla menestyksellä. Poikani elää osin omassa maailmassaan ja hänen ymmärrystään on kovin vaikea tavoittaa vaikka kuinka yrittäisi.

Tunnen suurta haikeutta täällä. Pienenä poikani oli tosi aurinkoinen lapsi. Hän tuntui olevan aina iloisella tuulella ja nautti suunnattomasti maailman, etenkin luonnon ihmeistä. Vaikka välillä ihmiset tuijottivat meitä hänen poikkeavan puheensa ja jäljessä olevan kehityksen takia, ei se minua juurikaan häirinnyt. Ja koska hän oli nauravainen ja iloinen, niin yleensä ympäristö suhtautui meihin positiivisesti ja kovin suvaitsevaisesti. Vain harvassa olivat kerrat, että saimme osaksemme paheksuntaa hänen kovaäänisen kailotuksen takia (poikani ei osaa puhua, mutta on aina pitänyt kovasti ääntä) jonkun mielestä sopimattomassa paikassa. Silloin vielä kuljimme ympäriinsä ja kävimme monessa ns. lapsiperhekohteessa, puuhamaassa ja mitä niitä nyt on. Arkemme muistutti aika tavalla tavanomaista pikkulapsiarkea, vaikka poikani kehitys kulkikin omaa rataansa.

Nuo ajat ovat kuitenkin ohi. Nykyisimme emme juuri liiku missään. Poikani ei pärjää vieraissa paikoissa tai vieraiden ihmisten kanssa ollenkaan. Tai jos ihan totta puhun, niin kotona oleminenkin on usein täyttä työtä, mutta silti siellä tilanne on paremmin hallittavissa. Tunnen monia erityislapsiperheitä ja olen huomannut, että lapsen käytösongelmat eristävät aika tehokkaasti muusta maailmasta. Kukaan ei halua vapaaehtoisesti, saatikka oma-aloitteisesti, viettää aikaa räjähdysherkän riehujan kanssa. Hyvänäkin päivänä raivopurkauksia tulee useita ja usein ilman näkyvää syytä (kuten pukemista, vessassa käyntiä tai ruoka-aikaa). Ymmärrän hyvin, että monet haluavat viettää kallisarvoisen vapaa-aikansa muuten kuin meidän kanssa sinnitellen. Ja itsekin olen usein niin väsynyt, että en halua arkeen mitään ylimääräisiä kommervenkkejä tai rasituksia. Menemme siitä mistä aita on matalin ja toivomme, että saamme paletin pysymään kassassa edes jotenkin ja selviämme iltaan asti.

Valoon liittyvät ilmiöt ovat kiehtoneet minua jo nuoruudesta asti. Camille Pissaron elämänkerran (ainakin sen, jonka minä olen lukenut) nimi on Hetkien valo ja varjo ja se sopii kuvaamaan minunkin elämääni. Usein mietin arkeamme valo-opin keinoin ja yksi minun tunnuslauseeni on, että jos varjot ovat tummempia, niin silloin myös valo on kirkkaampi. Okei, tiedän, ettei tämä pidä paikkaansa aina ja kaikissa tilanteissa (jos vaikka valoa ei ole ollenkaan), mutta monesti kuitenkin. Tänä aamuna, juodessani yksin kahvia mökin terassilla, nautin rauhasta ja yksinolosta suunnattomasti. En varmaan arvostaisi tällaista hetkeä yhtä paljon, jos tämä olisi joka päiväistä. Koska elämä on mennyt niin kuin on, niin en tarvitse tähtihetkiini mitään suuria kohokohtia, matkoja maailmalle tai muuta sellaista. Minun tähtihetkeni löytyy usein ihan läheltä ja keskeltä arkea. Myönnön, että voisi olla kiva matkustella kaikkiin kiinnostaviin paikkoihin ja tutustua erilaisiin kulttuureihin, mutta se ei ole minulle tässä elämäntilanteessa välttämätöntä. Yhdestä pienestä, rauhallisesta hetkestä löytyy kaikki, mitä minun sieluni kaipaa. Epäilen olisiko näin, jos elämä olisi mennyt erilailla.