Ihanaa äitienpäivää!
Näin äitienpäivänä toivon, että jokainen äiti löytää oman tapansa olla maailman paras äiti. Äitejä, lapsia ja tilanteita on niin monenlaisia, ettei mielestäni voi sanoa minkään tavan olevan paras. Itse olen kiitollinen siitä, että nykymaailmassa hyväksytään muutkin kuin ne ’pullantuoksuiset kodinhengettäret, jotka uupumatta huolehtivat suurella sydämellä isosta lapsikatraastaan’. Siis toki heitä, jotka siihen pystyvät, ihailen. Todellakin, se on jotain mihin en itse pystyisi. Mutta en silti tunne olevani heitä huonompi äiti, mutta erilainen kyllä.
Odottaessa esikoista mietin, että millaistahan äitiys mahtaa olla ja kuinkahan siitä selviän. Minulla ei ollut juurikaan kokemusta vauvojen hoidosta, joten olo oli hyvinkin epävarma. Kun lähdimme mieheni kanssa laitokselta muutaman päivän ikäisen esikoisen kanssa kotiin, muistan ajatelleeni, että kuinka vastuutonta meidät, kaksi vauvanhoidosta ihan pihalla olevaa, oli päästää sen pienen avuttoman nyytin kanssa kotiin. Ja seurasihan siitä joitain huvittavia kommelluksia, kuten järjetön pyykkiin menevien pyyhkeiden pino. Nimittäin, omassa vanhemmuuden epävarmuudessamme, tempasimme aina kaapista puhtaan pyyhkeen vauvaa varten, teimme vauvan kanssa sitten mitä tahansa.
Nyt tuo alkuajan epävarmuus ja sähellys jo naurattaa. Matkan varrella on nähty isompia ja pienempiä äitiyteen ja lapsiin liittyviä probleemeja, mutta täällä sitä vaan edelleen porskutetaan ja toivottavasti eteenpäin. Ehkä suurin oppi, mitä olen matkan varrella oppinut omasta ja ennen kaikkea muiden äitiydestä on, että äidit haluavat aina lastensa parasta. Aina. Menneiden vuosien aikana en ole nimittäin tavannut yhtään sellaista äitiä, joka ei sitä aktiivisesti haluaisi. Otos on toki rajallinen ja eikä täytä tieteellisen tutkimuksen kriteereitä, mutta olen kuitenkin tavannut aika monta äitiä.
