Taide koskettaa maallikkoakin
Kävin katsomassa Ateneumissa Sibelius ja taiteen maailma –näyttelyn. Otin lisäksi sellaiset kuulokkeet, joilla voi kuunnella kussakin salissa siihen valittua (Sibeliuksen) musiikkia. Olin yllättynyt siitä, miten suuri vaikutus niillä oli. Kuulokkeet hieman sulkivat taustahälyä pois, mutta ennen kaikkea musiikin yhdistäminen näyttelyn muihin teoksiin teki elämyksestä kokonaisvaltaisen. Olin yllättynyt kuinka suuri vaikutus sillä oli elämystasolla. Useamman taidemuodon yhdistäminen oli loistava ajatus!
En ole mikään kulttuurin ja taiteen suuri tuntija, mutta en yleensä anna sen häiritä itseäni. Taide on kuitenkin aika pitkälle aisteilla koettavaa, joten ajattelen, ettei puuttuva tieto-taito niin haittaa, kun aistit kumminkin toimivat. Tietysti olisi hienoa tietää taiteesta ja muustakin kulttuurista enemmän, mutta koska aikaa on kuitenkin rajallinen määrä, niin ainakaan vielä aika ei ole siihen perehtymiseen riittänyt. Taidetta eri muodoissa tykkään kuitenkin käydä katsomassa ja ehkä juuri siksi, kun ei ole siitä asiasta niin sivistystä, voi itsekseen naureskella omille, osittain hassuillekin, maallikkomaisille ajatuksilleen. Ei ole sidottu ajattelemaan vain hienoja ja yleviä ajatuksia.
Esimerkiksi näyttelyssä oli yhteen saliin koottu rintakuvia Sibeliuksesta. Ennen kuin tajusinkaan, huomasin että minua kauhistuttaa jo ajatus, että olisi joskus sellaisessa tilanteessa, missä näkisin ympärilläni itseäni esittäviä rintakuvia. En osaa sanoa miksi ajatus kauhistuttaa minua, mutta heti tuli mieleeni, että se ei varmasti olisi mun juttu vaikka selfieitä onkin jokunen tullut otettua. Onneksi en ole suurmiesainesta! Ei ole aavistustakaan, mitä Sibelius ajatteli tai tunsi nähdessään rintakuvia itsestään, lähinnä naureskelin omille ajatuksilleni. Rintakuvien lisäksi siitä salista jäi mieleen valokuva, joka esitti Sibeliusta poseeraamassa itseään esittävän rintakuvansa kanssa. Se oli jollain tavalla vaikuttava ja ehdottomasti enemmän kuin kuvassa olevien osien summa.
Yhdessä salissa teemana oli melankolisuus, joka esitteen mukaan liitettiin sen ajan ajattelussa tiiviisti taiteisiin ja taiteilijoihin ja heidän kykyynsä kokea vahvoja tunteita. Se oli jotenkin lohduttavaa, melankolia näyttäytyi siinä valossa lempeämmässä ja sympaattisemmassa valossa. Jotenkin oli hienoa tajuta, että vaikka vanhoina aikoina ison osan elämästä lohkaisi henkiinjäämistaistelu ja kuolema, jopa lasten, oli usein läsnä, niin nuo entisaikojen ihmiset eivät olleet turtuneet siihen vaan kokivat surua yhtä voimakkaasti kuin me täällä usein tunteisiin keskittyvässä nykymaailmassakin. Meillä kaikilla on oma osa ja merkitys ihmiskunnan sukupolvien ketjussa ja minusta ajatus siitä, että ihmisyyden ydin ja tunteiden kokeminen on pysynyt samana eri aikakausina, tuntui kovasti hyvältä.