Viime postauksesta on taas aikaa, mikä ehkä kertoo siitä, että kiirettä on pitänyt. Nyt sunnuntai-illan ratoksi ehdin istahtaa koneen ääreen muussakin kuin opiskelutarkoituksessa, ja sen kunniaksi polkaistaan käyntiin uusi postaussarja. Ajattelin nimittäin alkaa aina silloin tällöin kirjoittelemaan tänne vähän yksityiskohtaisempia katsauksia siitä, millaista sairaanhoitajaksi opiskelu ihan konkreettisesti on. Muistan ainakin, että itseäni kiinnosti etukäteen kauheasti se, mitä kaikkea sairaanhoitajaopintoihin kuuluu. Kerron siis aina yhden viikon tapahtumat tiivistetysti, ja startataan tämä postaussarja nyt heti sitten opintojen alussa. Kyseessä oli siis kolmas kouluviikkoni sairaanhoitajaopintojen parissa.

MAANANTAI 17.9.

Tänään ei ole lähiopetusta ollenkaan, mistä olen tosi onnellinen, koska meidän perheeseen rantautui viikonlopuksi oikein kunnon räkätauti. Olin suunnitellut opiskelevani viikonlopun aikana tosi paljon, mutta se menikin sitten pieniä nuhaisia kuumepotilaita hoitaen – miehen tietenkin ollessa töissä. Maanantaiaamu alkaa ankeasti. Juuri kun lapset tuntuvat olevaan parempaan päin, on oma olo mitä kauhein. Onneksi miehellä on vapaapäivä, selviän päivästä finrexinin, särkylääkkeiden, inkivääriteen ja kahvin voimalla. Yritän käyttää päivän hyödyksi ja opiskella anatomiaa niin paljon kuin mahdollista – tentti on jo muutaman viikon päästä.

TIISTAI 18.9.2018

Koulupäivä alkaa tänään klo 10.15. Tänään en jaksa mennä koululle yhtään aikaisemmin kuin on pakko. Normaalisti pyöräilen koulumatkat, mutta kauhean flunssan vuoksi saan autokyydin koululle. Ensimmäinen tunti on anatomiaa ja aiheena on sydämen preparointi. Muodostamme noin viiden opiskelijan ryhmiä ja saamme jokainen tutkittavaksemme yhden sian sydämen. Sian sydän vastaa kooltaan, rakenteeltaan ja toiminnaltaan hyvin paljon ihmisen sydäntä, ja sopii siksi hyvin meidän sairaanhoitajaopiskelijoidenkin tarkasteltavaksi. Tutkimme sydäntä ulkoa ja sisältä: minkälaisia ovat sydämen eteiset, kammiot, valtimot, läpät ja niin edelleen. Kumma kyllä sydämen ronkkiminen ei tunnu yhtään kuvottavalta – sen sijaan se auttaa oikeasti todella paljon sydämen rakenteen hahmottamisessa pelkkiin kirjojen kaavakuviin verrattuna.

Tunnin jälkeen syömme koululla ja sen jälkeen lähdemme taas kerran pienryhmissä kohti seuraavaa kohdetta. Menemme tutustumaan erääseen vammautuneiden palvelutaloon, jossa tehtävänämme on 2-4 hengen tiimeissä keksiä jonkinlaista aktiviteettia talon asiakkaille. Omassa tiimissäni kehittelemme ajatusta syksyisestä maalaushetkestä talon päivätoiminta-asiakkaille. Varsinainen toteutus tapahtuu seuraavalla viikolla.

Kun on kotiinlähdön aika, huomaan että olen unohtanut bussikorttini kotiin eikä käteistäkään ole yhtään mukana. Oloni on flunssainen ja kuumeinen, joten harmittaa joutua kävelemään, vaikka kyseessä onkin vain noin kolmen kilometrin matka. Kun pääsen perille, kello on puoli kolme ja mies odottaa jo eteisessä valmiina lähtemään vuorostaan itse töihin. Illalla lasten mentyä nukkumaan, tarkistan mitä huomista koulupäivää varten pitäisi olla tehtynä. Huomenna meillä on ammatillisen vuorovaikutuksen ryhmätöiden suulliset esitykset, joten käyn läpi oman osuuteni siitä. Anatomian kirjaan en jaksa tänään vilkaistakaan, vaikka tiedän että pitäisi.

KESKIVIIKKO 19.9.

Aamu alkaa uhmaikäisen raivoamisella siitä, kuinka hän ei halua mennä päiväkotiin. Oma koulupäiväni alkaa kello 8.30 hieman ankeissa tunnelmissa kurjan aamun takia. Ensimmäisenä ohjelmassa on ammatillisen vuorovaikutuksen kurssi, jonka tunti kestää aina 11.45 asti. Pidämme ryhmätöiden suulliset esitykset, oman ryhmäni aihe on ollut ”aggressiivisen potilaan kohtaaminen”.

Tunnin jälkeen käymme nopeasti syömässä, ja loppupäivä onkin kello 12.30 – 17.15 asti strukturoidun tiedonhankinnan kurssia. Meinaan kuolla tylsyyteen – kuten lähes koko muukin luokka. Opettelemme tutkimuskysymyksen laatimista, hakusanojen muodostusta ja tieteellisten lähteiden hakua. Tiedän, että aihe on tärkeä opiskelujen ja opinnäytetyön kannalta, mutta en siltikään jaksa kiinnosta asiasta sitten yhtään.

Koulupäivän jälkeen lähden suoraan päiväkodin vanhempainiltaan. Rinnakkaisluokan opettaja näyttää olevan siellä myös. Naurattaa. Juttelemme hetken, opettaja kysyy onko ollut rankkaa ja katsoo minua säälivän ja empatian sekaisella ilmeellä kun kerron, että on. Kotona olen kahdeksan jälkeen, joten annan itselleni vapaaillan kouluhommista.

TORSTAI 20.9.

Tänäänkin koulu alkaa saamiini yöuniin nähden liian aikaisin eli 8.30. Ensimmäinen tunti on kirjoitusviestintää, jossa käydään läpi lähteiden merkitsemistä. Hyödyllistä asiaa joo, mutta niin puuduttavaa – varsinkin kun nämä asiat ovat jo aika tuttuja aiemmista opinnoista. Odotan jo sitä, että pääsisi oikeasti harjoittelemaan sairaanhoitajalle hyödyllisiä asioita.

Tunnin jälkeen meillä on 2,5 tunnin tauko ennen seuraavaa luentoa, joten käymme syömässä ja teemme muutaman luokkakaverin kanssa yhtä kirjoitusviestinnän ryhmätyötä.

Klo 12.30-14.00 on anatomian tunti, aiheena on verenkierto ja verenpaine. Aihe on haastava, vaikka olen opiskellut sitä etukäteen kotona jo monta päivää. Mietin, miten selviän pian edessä häämöttävästä tentistä.

Viimeinen tunti klo 14.15-15.45 on tuutoropettajamme tunti, eli kaikkein pahinta liibalaabaa mitä ammattikorkeakouluopiskelijalla voi olla. Teemme yhden oppimistyylitestin, jonka tulos vastaakin hyvin käsitystä omasta itsestäni. Sen mukaan olen accomodator eli toteuttaja: olen parhaimmillani tilanteissa, jotka vaativat konkreettista kokemusta ja aktiivista kokeilua ja luotan intuitioon. En ole kovinkaan analyyttinen pohtija, vaan enemmänkin tekijä. Testin jälkeen tuutoropettaja lukee ääneen koulun intrasta löytyvät järjestyssäännöt sekä opiskelijan oikeudet ja velvollisuudet, ennen kuin pääsemme lähtemään kotiin. Illalla lasten mentyä nukkumaan kirjoitan kirjoitusviestinnän tunnille vaadittavan esseen, muuta en enää jaksa.

PERJANTAI 21.9.

Tänään ei ole lainkaan lähiopetusta. Vien lapset päiväkotiin ja kulutan päivän lukemalla anatomiaa. Seuraavan tunnin aiheena on keuhkot ja hengitys, joten luen aihetta käsittelevän kappaleen kirjasta ja kuuntelen opettajan tekemän luentonauhoitteen. Anatomianopettajamme haluaa, että tutustumme aiheeseen aina itse etukäteen ja teemme tunnille hänen laativat tehtävät, ja luennolla käydään sitten vain kyseiset tehtävät läpi ja syvennytään vaikeimpiin asioihin. Opiskelutyyli kuulosti alkuun haastavalta, mutta huomaan, että se onkin oikeastaan aika tehokas tapa oppia varsinkin kun kyseessä on melko vaikea aine.

VIIKONLOPPU

Miehelläni on harvinainen viikonloppuvapaa – yleensä hän on nimittäin melkein kaikki viikonloput töissä. Olen edelleen melko flunssainen, joten vietämme viikonloppua lähinnä rennosti kotoillen. Kirjoitan yhden ryhmätyötehtävän valmiiksi sekä kertaan anatomian kirjasta kudoksia, luustoa, lihaksia, sydäntä ja verenkiertoelimistöä käsittelevät kappaleet.

Sellainen viikko siis – siinä mielessä hieman poikkeuksellinen, että lähiopetusta oli tällä viikolla aika paljon. Esimerkiksi ensi viikolla meillä on vain noin yksi luento päivässä, eli itsenäistä opiskelua on paljon. Lisäksi tämän ensimmäisen periodin kurssit ovat ainakin omasta mielestäni aika tylsiä, anatomiaa ja ammatillista vuorovaikutusta lukuunottamatta. Toisaalta ihan hyvä, että ne on sitten heti nopeasti alta pois. Kovasti odotan jo esimerkiksi ensimmäisiä orha-tunteja eli orientoivia harjoitteluja, missä päästään koululla harjoittelemaan ihan oikeita käytännön asioita aina oikeaoppisesta sängynpetauksesta kanylointiin.

Ensimmäinen kouluviikko on nyt takana ja tässä sitä jo valmistaudutaan henkisesti seuraavaan. Kello on yhdeksän sunnuntai-iltana, ja minä suljin juuri anatomian kirjan ennen kuin silmäluomet painautuisivat lopullisesti kiinni ja nukahtaisin tähän pöydän ääreen. Ajattelin etukäteen itsevarmasti olevani niin hyvä ajankäytössä, että selviäisin sillä kun vain pyhittäisin opiskelulle suurin piirtein tunnit aamukahdeksasta neljään, ja illat voisin sitten ottaa ihan rennosti. Miten hellyyttävän väärässä olinkaan. Hommaa on jo nyt niin paljon, että vuorokaudesta loppuu tunnit väkisinkin kesken vaikka miten päin koittaisi olla.

Jos en olisi niin kovin motivoitunut opiskelemaani alaa kohtaan, olisin hyvinkin saattanut heittää hanskat tiskiin jo heti kättelyssä. Onhan tämä rankkaa: lähdet aamulla niin pian kuin mahdollista koululle (oli siellä sitten lähiopetusta tai ei, koska luentojen sijaan itsenäistä opiskelua on kyllä senkin edestä ja yleensä koululla on helpompi saada hommat hoidetuksi kuin kotona) ja viihdyt siellä useimmiten kolmeen tai neljään saakka. Haet lapset päiväkodista ja poljet hiki hatussa pyöräkärryn kanssa kotiin. Illan tunnit menevät hujauksessa: pitää tehdä ruokaa, kotitöitä ja mikä tärkeintä, olla lasten kanssa kun et niitä ole koko päivänä nähnyt. Kun lopulta kumpikin muru nukkuu ja pääset hipsimään pois lastenhuoneessa, on kello yleensä jotain puoli yhdeksän ja haluaisit vain rojahtaa sohvalle scrollaamaan instagramia tai jotain muuta yhtä aivotonta. Sen sijaan avaat läppärin ja alat kirjoittaa esseetä tai oppimispäiväkirjaa tai jotain niistä miljoonista ryhmätyöprojekteista, tai sitten avaat sen anatomian kirjan ja alat tahkota päähäsi luiden latinankielisiä nimiä tai sitä, mitä tarkoittaa fagosyytti, epifyysi tai sarkomeeri. Kello lähenee puoltayötä kun havahdut siihen, että olisi ehkä hyvä alkaa painua yöpuulle, jos meinaat saada edes siedettävän määrän unta ennen kuin herätyskello taas aamulla soi. Silti takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, että teitköhän nyt kuitenkaan riittävästi ja mitkä kaikki deadlinet hengittävät jo vaativina niskaan.

Voitte siis uskoa, että viime aikoina on hieman väsyttänyt. Ja sitä opiskelua on oikeasti vasta viikko takana!

Kuulostaa ehkä siltä kuin valittaisin kauheasti, mutta ei se nyt ihan sitäkään ole. Faktat vaan tiskiin, tiedättehän. Tämän viikon kokemuksella voin sanoa, että en suosittele korkeakouluopintoja kenellekään pienten lasten vanhemmalle, ellei motivaatio ole oikeasti kunnossa. Sillä juuri se motivaatio (ja kaiken kukkuraksi sisäinen motivaatio) on tässä se, mikä saa minut jaksamaan ja painamaan eteenpäin. Joo, rankkaa on, mutta erona kaikkiin aikaisempiin opintoihini nyt on se, että se ei haittaa. Vaikka iltaisin olisi kiva nollata aivot katsomalla telkkaria tai lukemalla kirjaa, niin olen oikeasti mielelläni ja kiinnostuneena avanut sen anatomian kirjan ja yhtäkkiä täysin unohtanut ajankulun niitä asioita opiskellessani. Tai kirjoittanut sitäkin esseetä joka ei yhtään kiinnostaisi, koska tiedän, että se nyt vain kuuluu tähän juttuun, tähän matkaan kohti sitä mun päämäärää. Ei nämä kolme ja puoli vuotta helppoja varmasti tule olemaan, mutta ei kai kukaan niin luvannutkaan. Antoisia ja sen arvoisia toivon mukaan kuitenkin!

(Silti toivon, että se on totta mitä ne kaikki on sanoneet, että sairaanhoitajaopinnoissa juuri tämä ensimmäinen puoli vuotta on se rankin.)

Kuva: Pixabay