Luulot pois
Ensimmäinen kouluviikko on nyt takana ja tässä sitä jo valmistaudutaan henkisesti seuraavaan. Kello on yhdeksän sunnuntai-iltana, ja minä suljin juuri anatomian kirjan ennen kuin silmäluomet painautuisivat lopullisesti kiinni ja nukahtaisin tähän pöydän ääreen. Ajattelin etukäteen itsevarmasti olevani niin hyvä ajankäytössä, että selviäisin sillä kun vain pyhittäisin opiskelulle suurin piirtein tunnit aamukahdeksasta neljään, ja illat voisin sitten ottaa ihan rennosti. Miten hellyyttävän väärässä olinkaan. Hommaa on jo nyt niin paljon, että vuorokaudesta loppuu tunnit väkisinkin kesken vaikka miten päin koittaisi olla.
Jos en olisi niin kovin motivoitunut opiskelemaani alaa kohtaan, olisin hyvinkin saattanut heittää hanskat tiskiin jo heti kättelyssä. Onhan tämä rankkaa: lähdet aamulla niin pian kuin mahdollista koululle (oli siellä sitten lähiopetusta tai ei, koska luentojen sijaan itsenäistä opiskelua on kyllä senkin edestä ja yleensä koululla on helpompi saada hommat hoidetuksi kuin kotona) ja viihdyt siellä useimmiten kolmeen tai neljään saakka. Haet lapset päiväkodista ja poljet hiki hatussa pyöräkärryn kanssa kotiin. Illan tunnit menevät hujauksessa: pitää tehdä ruokaa, kotitöitä ja mikä tärkeintä, olla lasten kanssa kun et niitä ole koko päivänä nähnyt. Kun lopulta kumpikin muru nukkuu ja pääset hipsimään pois lastenhuoneessa, on kello yleensä jotain puoli yhdeksän ja haluaisit vain rojahtaa sohvalle scrollaamaan instagramia tai jotain muuta yhtä aivotonta. Sen sijaan avaat läppärin ja alat kirjoittaa esseetä tai oppimispäiväkirjaa tai jotain niistä miljoonista ryhmätyöprojekteista, tai sitten avaat sen anatomian kirjan ja alat tahkota päähäsi luiden latinankielisiä nimiä tai sitä, mitä tarkoittaa fagosyytti, epifyysi tai sarkomeeri. Kello lähenee puoltayötä kun havahdut siihen, että olisi ehkä hyvä alkaa painua yöpuulle, jos meinaat saada edes siedettävän määrän unta ennen kuin herätyskello taas aamulla soi. Silti takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, että teitköhän nyt kuitenkaan riittävästi ja mitkä kaikki deadlinet hengittävät jo vaativina niskaan.
Voitte siis uskoa, että viime aikoina on hieman väsyttänyt. Ja sitä opiskelua on oikeasti vasta viikko takana!
Kuulostaa ehkä siltä kuin valittaisin kauheasti, mutta ei se nyt ihan sitäkään ole. Faktat vaan tiskiin, tiedättehän. Tämän viikon kokemuksella voin sanoa, että en suosittele korkeakouluopintoja kenellekään pienten lasten vanhemmalle, ellei motivaatio ole oikeasti kunnossa. Sillä juuri se motivaatio (ja kaiken kukkuraksi sisäinen motivaatio) on tässä se, mikä saa minut jaksamaan ja painamaan eteenpäin. Joo, rankkaa on, mutta erona kaikkiin aikaisempiin opintoihini nyt on se, että se ei haittaa. Vaikka iltaisin olisi kiva nollata aivot katsomalla telkkaria tai lukemalla kirjaa, niin olen oikeasti mielelläni ja kiinnostuneena avanut sen anatomian kirjan ja yhtäkkiä täysin unohtanut ajankulun niitä asioita opiskellessani. Tai kirjoittanut sitäkin esseetä joka ei yhtään kiinnostaisi, koska tiedän, että se nyt vain kuuluu tähän juttuun, tähän matkaan kohti sitä mun päämäärää. Ei nämä kolme ja puoli vuotta helppoja varmasti tule olemaan, mutta ei kai kukaan niin luvannutkaan. Antoisia ja sen arvoisia toivon mukaan kuitenkin!
(Silti toivon, että se on totta mitä ne kaikki on sanoneet, että sairaanhoitajaopinnoissa juuri tämä ensimmäinen puoli vuotta on se rankin.)
Kuva: Pixabay