Viimeinen kotiäitikesä
Blogi on hieman jäänyt unholaan, sillä olen keskittynyt nauttimaan kesästä.
Alkukesä onkin hellinnyt lämmöllään enkä voi uskoa, että juhannuskin on vasta edessäpäin. Olen rakastanut jokaista sekuntia (niitä raskaita ja ultimaattisen pitkiäkin), ollut samaan aikaan äärettömän onnellinen ja haikea. Haluaisin, että aika kulkisi hitaammin ja että syksy ei tulisi niin äkkiä. Odotan kyllä koulun alkua ja uutta elämäntilannetta suuren innostuksen ja motivaation vallassa, mutta en voi silti olla tuntematta myös katkeransuloista surua ja luopumisen tuskaa ajatellessani sitä.
Olen ollut kotiäiti viimeiset kolme vuotta. Esikoiseni täytti juuri kolme, kuopus keväällä vuoden. Lapsillani on ikäeroa vain 1v10kk enkä heidän välissään ollut lainkaan töissä, vanhan työpaikkani jäätyä entiseen kotikaupunkiimme. Voin siis sanoa, että tähän elämään on tottunut, niin hyvässä kuin pahassakin. En sano, että nämä kolme vuotta olisivat olleet pelkästään auvoisia ja ihania, sillä kotona oleminen ja kahden ihmisentaimen kasvattaminen osaa olla myös äärimmäisen vaikeaa ja uuvuttavaa puuhaa. Ajoittaisesta rankkuudestaan huolimatta olen kuitenkin ollut enimmäkseen onnellinen saadessani olla kotona lasteni kanssa ja vaikka kaipaankin kovasti jo myös muuta, erilaista sisältöä elämääni, niin ei tämän yhden (ja ainutlaatuisen!) aikakauden loppuminen ihan helpoltakaan tunnu. On ollut ihanaa saada seurata lasten kasvua ja kehitystä aitiopaikalta, ihan tästä vierestä. On ollut ihanaa saada suunnitella päivistä ihan sellaiset kuin kunakin päivänä sattuu huvittamaan: aamuisin ei ole pakko kiirehtiä minnekään vaan voi olla yökkäreissä vaikka keskipäivään saakka, ei tarvitse juosta bussiin tai värjötellä räntäsateessa pysäkillä, ei ole deadlineja eikä varsinaista stressiä oikein mistään. Voi treffata äitikavereita ja parantaa maailmaa kahvikupin äärellä samalla kun lapset leikkivät keskenään, jaksaa lukea kirjoja tai blogeja kun ei tarvitse tehdä läksyjä tai päntätä kokeisiin ja talvisin ehtii ulkoilla aina valoisaan aikaan ja jäädä iltaisin sohvannurkkaan loikoilemaan. Kotiäidin elämästä on helppo keksiä lukuisia ihania puolia, vaikka totta kai siihen mahtuu myös itkua ja hermojen menetystä, yksinäisyyttä, huonosti nukuttuja öitä ja tunnetta siitä, että vuorokaudesta ei lopu tunnit kulumallakaan. Silti plussat voittavat miinukset mennen tullen.
Aikansa kutakin, sanotaan. Muistan ajatelleeni, kun sain tiedon koulupaikastani loppuvuodesta 2016, että siihen koulunalkuun on vielä pieni ikuisuus. Äitiys- ja vanhempainvapaideni vuoksi pystyin lykätä koulun aloitusta 1,5 vuotta eli ensi syksyyn saakka. Se, että minä ihan oikeasti alkaisin opiskella sairaanhoitajaksi, tuntui silloin (ja on tuntunut pitkään) jotenkin utopistiselta ajatukselta, kaukaiselta haaveelta joka tapahtuisi joskus sitten hamassa tulevaisuudessa, ikään kuin ei tässä ajassa ja paikassa ollenkaan. Niin paljon kuin koulun alkua odotankin, niin samalla olen myös pyrkinyt (enemmän ja vähemmän tietoisesti) unohtamaan koko asian ja työntämään sen jonnekin kauas mielen syvyyksiin. En ole oikein halunnut ajatella koko asiaa ja suurin syy siihen on tuo minun kuopukseni. Syyskuussa hän täyttää vasta 1v5kk ja sydäntä raastaa ajatus siitä, että joudun laittaa vauvani päiväkotiin niin pienenä. Joo, tiedän kyllä, että moni lapsi on mennyt paljon aiemminkin ja hyvin siitä selvinnyt, mutta ei se kauheasti lohduta kun oma tunne on mikä on. Olen aika varma siitä, että meille ei näiden kahden lisäksi enempää lapsia tule, ja luultavasti senkin vuoksi haluaisin pitää tämän pienen lähelläni mahdollisimman pitkään. Musta on ollut ihanaa, kun olen voinut tarjota rauhallisen varhaislapsuuden esikoiselleni, joka on saanut olla näin pitkään kotihoidossa, ja tunnen jonkinlaista syyllisyyttä ja surua siitä, etten voi antaa samaa kuopukselle. Kuopus vielä sattuu olemaan todella kova äidin perään, mikä ei ainakaan tee tästä yhtään helpompaa. Itkettää jo valmiiksi ajatus siitä, että pian joku muu kuin minä hoitaa minun pieniä niin ison ajan päivästä. En yllättyisi, vaikka koko päiväkodin aloitus olisi loppujen lopuksi paljon kovempi paikka äidille kuin lapsille.
No, onneksi tässä on vielä koko ihana kesä aikaa nauttia viimeisistä kotiäitiyden rippeistä, joita vielä on jäljellä. Aion ottaa näistä päivistä kaiken irti ja nauttia täysin rinnoin tästä ajasta. Mieli on siis todella ristiriitainen, sillä vaikka en haluaisi tämän kesän loppuvan ikinä niin en silti voisi myöskään olla innostuneempi siitä, että pääsen pian opiskelemaan haavealaani! Luulen, että on vain tehtävä hieman surutyötä tästä tämän aikakauden loppumisesta, jonka jälkeen voin kääntää uuden sivun elämässäni iloa ja intoa puhkuen. Pitäisiköhän pikku hiljaa alkaa tehdä myös jotain konkreettisia valmisteluja ennen koulun alkua, tilata vaikka opiskelijakortti ja sen sellaista?
Kuva: Pixabay