Matkalla sairaanhoitajaksi
Kymmenen vuotta sitten valmistuin lukiosta enkä ollut ihan varma, mitä elämälläni oikein haluaisin tehdä. Kuinka moni 18-vuotias oikeastaan onkaan? Hain restonomiksi, koska se kuulosti kivalta – pidinhän matkailusta. Sen lisäksi laitoin kuitenkin hakupaperit vielä toiseenkin kouluun, täysin toiselle alalle. En kertonut kenellekään hakevani sairaanhoitajaksi. Olin arka ja epävarma ja ajattelin, ettei kukaan uskoisi minusta olevan siihen. Mietin ihan liikaa sitä, mitä muut sanoisivat. Silti tunsin jotain selittämättömän vahvaa kutsumusta ja mielenkiintoa alaa kohtaan. Pääsykoekutsu tuli ja hypin riemusta. Samalla pelkäsin kuollakseni. Tsemppasin itseäni monta viikkoa ja kun pääsykoepäivä tuli – minä jäin kotiin. Niin pelokas olin.
Pettyneenä ja nolona hautasin haaveet hoitoalasta. Pidin välivuoden töitä tehden, muutin pois kotoa toiseen kaupunkiin opiskelemaan matkailualaa, valmistuin, muutin ulkomaille ensin yhteen, sitten toiseen maahan. Rakastuin. Palasin Suomeen, menin yliopistoon, totesin ettei se(kään) ollut minun juttuni. Tein positiivisen raskaustestin ja päätin jättää koulun kesken kahden ja puolen vuoden opiskelun jälkeen. Muutin puolisoni kanssa lapsuuden kotikaupunkiini, synnytin esikoiseni, pienellä ikäerolla vielä toisen. Olin kotona lasten kanssa kolme vuotta.
Siitä pääsykoepettymyksestä on nyt kymmenen vuotta ja tässä minä nyt kuitenkin olen, kohta 29-vuotiaana kahden lapsen äitinä palaamassa syksyllä takaisin koulun penkille. Ja tällä kertaa minusta tulee sairaanhoitaja. (Ja haluaisin lisätä: ehkä joku kaunis päivä vielä kätilökin, se kun on se minun kaikkein isoin haaveammattini. Mutta siitä lisää myöhemmin.)
Kaikki nämä vuodet se kummallinen kutsumus hoitoalaa kohtaan on säilynyt sisälläni. Välillä voimakkaampana, välillä muiden juttujen alle tukahdettuna, mutta aina se on siellä ollut ja luulen, että kaikki tähänastinen elämässäni onkin jollain tapaa kuljettanut minua tälle polulle. Olen tehnyt töitä ja opiskellut yhtä ja toista, mutta mikään ei lopulta ole tuntunut ihan oikealta. Tiedän, että silloin kymmenen vuotta sitten en olisi ollut valmis sairaanhoitajaksi. Olin ujo, kokematon ja epävarma itsestäni. En olisi pärjännyt – siksi oli hyvä kasvaa, kokea asioita, vahvistua. Voin sanoa, että nytkin koulun alku pelottaa ihan sikana, mutta eri syistä kuin silloin viimeksi, ja olen siitä myös enemmän innoissani kuin mistään muusta pitkään aikaan. Ja ennen kaikkea uskon, että nyt olen valmis.
Tässä blogissa tulen kirjoittamaan fiiliksiäni sairaanhoitajaksi opiskelusta aikuisopiskelijan, alanvaihtajan ja ennen kaikkea äidin näkökulmasta. Kuinka yhdistää perhe-elämä, varmasti haastavat opinnot ja pysyä vielä järjissäänkin paletin keskellä? Olen itse tykännyt lukea sairaanhoitajaopiskelijoiden blogeja koulun alkua odotellessami ja saanut niistä paljon hyvää tietoa tulevaisuutta varten, ja toivon että myös minun blogistani voisi olla hyötyä ja iloa jollekin toiselle! Blogi varmaankin tulee päivittymään muun elämän ohessa sillä tavalla säännöllisen epäsäännöllisesti ja ainakin toistaiseksi taidan pysytellä täällä ruudun takana turvallisesti anonyymina. Tervetuloa mukaan seuraamaan minun matkaani sairaanhoitajaksi.
Kuva: Unsplash