Tänään se sitten alkoi, koulu. Olin yllättävän seesteinen eilen koko päivän aina siihen asti, kunnes lapset oli saatu nukkumaan ja minä aloin pakata laukkuani ja miettiä, mitä pukisin päälleni ensimmäisenä koulupäivänä. Olin pitänyt itseni koko päivän kiireisenä erinäisiä asioita hoitaessa, ei siinä ollut ehtinyt jännittääkään. Mutta sitten se kaikki vain purkautui, kun kaapissa ei ollut yhtään mitään päällepantavaa. Mies kävi kanssani läpi koko vaatekaappini sisällön, ehdotti yhtä ja toista asua mutta mikään ei kelvannut ja tilanne kulminoitui lopulta siihen, että itkin sängyllä vartin verran silmät päästäni kaikkea mahdollista (ja mahdotonta ja totaalisesti asiaankuulumatonta), kunnes kokosin itseni ja totesin, ettei tämä nyt ehkä sittenkään ole niin kamalaa tai vakavaa. 

Yölläkin sain ihmeen hyvin nukuttua, mutta aamulla en saanut edes kahvia alas jännitykseltäni. Tunsin itseni vähän hölmöksi. Pitääkö sitä vielä näin aikuisenakin jännittää niin kauheasti jotain koulun alkua? Onneksi olin käynyt vaatekriisin läpi jo illalla, niin ei tuhriintunut siihen aikaa enää aamukiireessä. Sitten vaan autoon ja menoksi. Olin suunnitellut pyöräileväni, mutta sainkin koko perheeltä kyydin melkein ovelta ovelle. 

Onneksi olin tutustunut yhteen tulevaan koulukaveriin (kutsutaan häntä tässä A:ksi) jo sattumalta etukäteen ja oltiin sovittu, että mennään ekana päivänä kouluun yhdessä. Kello 8.30 ilmoittauduttiin aulassa opiskelijoiksi ja kaikki varmaan koittivat vaivihkaa kuikuilla, minkänäköistä sakkia sitä tänne on tullut. Tänään koulun aloittivat siis sairaanhoitajat, terveydenhoitajat, kätilöt ja ensihoitajat, joista me sairaanhoitajat olemme selvästi ison porukka. Ilmoittautumisen jälkeen kokoonnuttiin juhlasaliin kuuntelemaan jotain, mistä en muista enää sanaakaan ja sen jälkeen meidät jaettiin omiin ryhmiimme. Päästiin kuin päästiinkin A:n kanssa samalle luokalle, mikä oli aika iso mutta erittäin positiivinen yllätys. Sitten kokoonnuttiin ryhmän kanssa omaan ”kotiluokkaan” ja loppupäivä olikin vain aika kovaa infotykitystä ja kaiken sen sulattelussa voi mennä vielä tovi.

Omaan ryhmään ei ehtinyt edes pahemmin tutustua, mitä nyt nopea esittäytymiskierros käytiin. Olin odottanut luokassa olevan vähän isompaa hajontaa ikähaarukassa, mutta suurin osa tuntui olevan hyvin nuoria ja paljon oli myös lähäripohjaisia opiskelijoita. Meitä äiti-ihmisiä taisi olla lisäkseni viisi. Ryhmä vaikutti kyllä ihan mukavalta, mutta tuntuu jokseenkin hämmentävältä olla luokkansa vanhimpia. Niitä 20-vuotiaita katsellessa ja kuunnellessa tunsin itseni välillä ihan ikälopuksi, vaikka normaalisti koen olevani kyllä vielä aika nuori. Olenhan alle 30 vielä kuitenkin! Mietin, olenkohan taas niiden mielestä ihan seniori, luultavasti. Ei se vain ole enää ihan sama asia aloittaa opiskelut tässä iässä ja elämäntilanteessa, kuin villinä ja vapaana parikymppisenä. Tänään olisi ollut jotain iltaohjelmaakin, mutta oma koti ja sänky houkuttelivat enemmän. Ja lapset! Koulupäivä päättyi neljältä, joten tämä 7,5 tuntia taisi olla pisin aika, minkä olen ollut tähän mennessä kuopuksesta erossa. Sain sata pusua ja halia enkä taida ihan vielä kuitenkaan käsittää, että tätä tämä nyt sitten tulee olemaan. Erossaoloa mun kullannupuista. 

Kaiken kaikkiaan ekasta päivästä jäi ihan hyvä fiilis, vaikkakin olo on nyt kuin jyrän alle jääneellä. Aika iso muutos kuitenkin tällainen, kolmen kotona vietetyn vuoden jälkeen. Seuraavat pari päivää tulevat jatkumaan samoissa tunnelmissa, kaikkea uutta tietoa itseensä imien, koulun käytäville eksyen ja luokkakavereiden nimiä epätoivoisesti muistellen. Huomenna meidän pitäisi saada lukujärjestykset ja torstaina sovitetaan työvaatteet. Nyt odotan vain sitä, että opiskelu vihdoin oikeasti alkaisi, kun tuntuu, etten muuten ehkä vieläkään tajua tätä tilannetta ihan kokonaan: olen taas opiskelija, ja ennen kaikkea tuleva sairaanhoitaja.

Kuva: Pixabay