Kun mietin tulevaa syksyä, huomaan olevani usein aika hermostunut ja jännittynyt. Välillä on iltoja, kun itken miehelleni että perun koko jutun, en mene. Tietenkään en oikeasti tarkoita sitä, ne ajatukset tulevat heikkoina hetkinä kun kaikki pelottaa. Edessä on niin sairaan iso elämänmuutos, monellakin tapaa.

Uuden koulun alku on aina jännittävää. Oli kyseessä sitten ala-aste, yläaste, lukio, ammattillinen koulu tai yliopisto – kokemusta näistä kaikista nimittäin on. Se, mitä aiemmissa kouluissani olen eniten jännittänyt, on ollut sellaiset asiat kuten minkälaisia tyyppejä luokalleni tulee, saanko ystäviä, sovinko joukkoon. Monet elämäni tärkeimmät ihmiset ovatkin tulleet nimenomaan koulujen kautta. Kuitenkaan tällä kertaa koulun aloituksessa en niinkään mieti sitä, vaikka toki toivonkin, että koulukaverini ovat mukavia ja plussaa on, jos saan sieltä ehkä jopa uusia ystäviä. Loppujen lopuksi motiivit opiskelujen suhteen näin kolmekympin kynnyksellä ovat kuitenkin hieman toisenlaiset kuin nuorempana, ja ykkösjuttu minulle on valmistua mahdollisimman nopeasti ja saada itselleni mieluisa ammatti. 

Ystävyysjutut ovat kuitenkin mielessä paljonkin, kun mietin tulevaa syksyä. Nyt mietin ennen kaikkea sitä, mitä se tarkoittaa vanhojen ystävyyssuhteiden kannalta. Kotiäitiyden yksi ehdottomasti tärkein ja antoisin ”sivutuote” on ollut kaikki äitiystävät, joita olen näiden kolmen vuoden aikana saanut. On ollut ihanaa, kun on ollut niin paljon aikaa ystäville ja kavereille. Sanoisin, että kotiäitiydestä ei selviä täysjärkisenä, ellei ole niitä samanhenkisiä mammakavereita, joiden kanssa voi parantaa maailmaa, jakaa äitiyden ilot ja surut, itkeä ja nauraa ja vain olla, kun kotona seinät muuten kaatuisivat päälle. Ja samalla lapsista on seuraa toisilleen. Olen luonteeltani introvertti eikä uusiin ihmisiin tutustuminen ole minulle aina kovin helppoa, mutta äitiys on tehnyt siitä helpompaa. Lapset ovat yhdistävä tekijä ja aina voi aloittaa tutustumisen esimerkiksi vertailemalla huonosti nukuttujen öiden jälkeistä väsymyksen määrää – toinen äiti sen ymmärtää. 

Tiedän, että jotkut näistä äitiystävistäni jäävät varmasti etäämmälle, ehkä pikku hiljaa kokonaan pois elämästäni, kun aloitan koulun. Niin se vain menee, elämäntilanteet muuttuvat, ja se on ihan ok. Välillä olen kipuillut ajatuksen suhteen, sillä nämä ihmiset ovat kuitenkin olleet minulle tärkeitä ja tuntuu ikävältä päästää irti (olen vähän sellainen). Mutta toisaalta, olen myös ymmärtänyt sen, että ei jokaisen tärkeän ihmissuhteen tarvitse olla elämänmittainen – eikä se tee niistä yhtään sen vähemmän arvokkaita tai tärkeitä. Tiedän, että näistä kaikista ihanista äitiystävistäni elämääni varmasti kuitenkin jäävät ne, joiden kanssa loppujen lopuksi jaan paljon muutakin kuin ”vain” sen äitiyden. Tuntuu varmasti oudolta, kun ei yhtäkkiä enää nähdäkään viikottain tai monta kertaa kuukaudessa, mutta on pakko uskoa sanontaan, jonka mukaan ystävät ovat kuin tähtiä: vaikka niitä ei aina näe, tiedät niiden silti olevan aina olemassa.